Tämän aamun Hesarissa oli yhteiskuntaluokkiin liittyvä mainio artikkeli, jossa omia ja haastateltujensa kokemuksia kertoi Itä-Suomen sosiologian yliopistonlehtori Mari Käyhkö. Käyhköllä on aiheeseen myös omaa henkilökohtaista kosketuspintaa hänen tullessaan itse työläisperheestä, minkä lisäksi hän on haastatellut 13 työläisperheestä lähtöisin olevaa akateemisen koulutuksen hankkinutta naista artikkeliansa Kelpaanko? Riitänkö? Kuulunko? Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja luokan kokemukset varten. Käyhkön mukaan kaikki nämä naiset olivat koulussa hyvin menestyneitä ja jotka joutuivat myöhemmin yliopisto-opinnot aloittaneina pohtimaan omaa minuuttaan kahden erilaisen maailman välillä. ’’Akateemisessa maailmassa he tajuavat, että ovat työläistaustaisia, mutta kotimaailmassa he tuntevat itsensä akateemiseksi. ’’ Tämä Käyhkön haastattelu on luettavissa tämän linkin takaa: http://www.hs.fi/elama/a1478062146917.

Heti lukiessani tämän jutun tänä aamuna, minulle tuli pakottava tarve kirjoittaa aiheesta jotain lisää tänne blogiin. En ollut ainoa asian tärkeyden huomaamisen suhteen, sillä useampikin koulukaverini oli linkannut saman tekstin Facebookiin. Miksi tämä aihe sitten on niin tärkeä? Siksi, koska emme saa jumittua toistamaan iänikuista mantraa siitä, kuinka Suomen koulujärjestelmä on niin tasa-arvoinen ja että kuinka täällä kaikilla ihmisillä on yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautua. Teoriassahan näin on koulutuksen ollessa liki ilmainen, mutta käytäntö onkin sitten eri asia. Ongelmaksi sosiaaliselle liikkuvuudelle tai nousulle muodostuvat nimenomaan ne erilaiset luokille tyypilliset kulttuurit. Työläistaustainen yliopisto-opiskelija saattaa tai hyvin todennäköisesti tulee kokemaan erilaisuutta opintojensa aikana kotitaustojen ollessa usein erilaiset. Kulttuurinen pääoma voi olla tyystin toista akateemisissa perheissä verrattuna työläisperheen lapsiin, joista sitaattina mainittakoon Käyhkön oma kuvaus erään lapsuudenkaverinsa kodista: ’’Oli flyygeli, tauluja seinällä, kirjahylly, kotiapulainen. Perheen isä poltti pikkusikareja. Se oli ihan eri maailma kuin oma koti. Omat vanhemmat lukivat sanomalehtiä, mutta kirjojen lukeminen oli vierasta. ’’

Vaikka kyseinen HS:n artikkeli käsitteli luokkien välisiä eroja akateemisen maailman ja työväenluokan välillä, yhteiskuntaluokkien erot ovat vielä suuremmat ääripäissä. Esimerkiksi työttömät vanhemmat pystyvät harvoin tarjoamaan jälkikasvulleen tukea koulutukseen liittyen, etenkin jos heidän oma suhtautumisensa yhteiskuntaa ja sen instituutioita kohtaan on jo lähtökohtaisesti hankalampi. Toisaalta Käyhkö kuvaa myös hyvin sitä, kuinka työläisperheissäkin on eroja suhtautumisessa koulutukseen. Kaikki perheet eivät siis suhtaudu lähtökohtaisesti negatiivisesti koulutukseen, heillä vain ei välttämättä ole tarvittavia resursseja tukea esimerkiksi lastensa koulunkäyntiä auttamalla heitä läksyissä. Tämä artikkeli sai minut myös pohtimaan omaa taustaani ja sen vaikutusta koulutusvalintaani. Vaikka perheeni ei ole akateeminen, kotonani on kuitenkin aina kannustettu opiskelemaan ja valitsemaan ala ennen kaikkea omien mielenkiintojen pohjalta. Koulutuloksistamme ollaan oltu kiinnostuneita, mutta kiinnostus on ennemminkin ollut koulutehtävien tunnollisessa suorittamisessa kuin arvosanoissa. Kotonani ei ole kuitenkaan keskusteltu esimerkiksi kirjallisuuden klassikoista tai harrastettu ’’korkeakulttuuria’’, joista taas olen tullut tietoiseksi viimeistään yliopistossa. Opiskeltuani vasta hetken Valtsikassa opin ymmärtämään taustani erilaisuuden, vaikkakin tunnen myös muita erilaisista taustoista tulevia opiskelijoita. Hämmästyttävän suuri osa kuitenkin vaikuttaa tulevan akateemisista taustoista, mistä ollaan ihan jo Suomen valtionkin tasolla huolissaan liittyen koulutuksen periytyvyyteen. Koulutuksen periytyvyys ei siis ole mitään sanahelinää vaan siitä ollaan laajasti huolissaan.

Vaikka olen saanut kotoani kannustusta opiskella, olen silti kokenut Valtsikassa riittämättömyyttä. Milloin olen ajatellut mielipiteideni olevan liian ontosti perusteltuja, milloin olen palauttanut jonkun koulutehtävän pelätessäni sen olevan aivan liian höttöä ollakseen tarpeeksi akateemista. On jotenkin helppo nähdä muut enemmän supliikkeina ja varmoina mielipiteistään, mikä saattaa pahimmassa tapauksessa estää hyvien ja rakentavienkin mielipiteiden sanomisen. Varsinkin ajatus omien ajatusten sanomisesta julkisesti oli vielä joku aika sitten aika vieras käsite, sillä siihenhän liittyy aina teilattavaksi tulemisen riski. Toisaalta tiedän monien riittämättömyyden tunteideni juontuvan myös uskonnollisesta taustastani, jossa kunnollisen naisen ei kannattanut olla liian utelias yhteiskunnallisia asioita kohtaan. Vaikka yliopisto ja akateemiset keskustelut tarjoavat hyvän alustavan tämän käsityksen murtumiselle, yhä vieläkin löydän joskus itseni vähättelemästä itseäni. Myös artikkelin Käyhkö kokee tuntevansa yhä edelleenkin epäilyjä omista kyvyistään ja kertoo kieltäytyvänsä joistain työtehtävistä, sillä hän uskoo olevansa epäpätevä niihin järjen väittäessä kuitenkin toista. Hän toteaa myös usein miettivänsä esimerkiksi luentoa tai seminaaria pitäessään, ’’että tämä ei ole minun paikkani, sillä en ole suunnitellut itselleni mitään akateemista uraa. Vaikka olenkin onnellinen, että minulla on ääni ja lupa puhua.” Kaikki ihmiset kokevat varmasti ajoittain riittämättömyyttä riippumatta heidän taustastaan, mutta oletan sen olevan yleisempää niillä, jotka joutuvat kokoajan todistelemaan riittävyyttään uudenlaisessa ympäristössä.

Käyhkö toteaakin hyvin, miksi keskustelua luokkaeroista tarvitaan kipeästi suomalaisessa yhteiskunnassa: ’’ ”Luokkaeroja on hiljaa läsnä kaikkialla. On vaarallista, kun niitä ei haluta nähdä tai tajuta. Ihmiset pannaan syyttämään itseään, vaikka kyse on kulttuurisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta, yhteiskuntamme eriarvoistavista rakenteista.” Liian helposti erilaisista taustoista tuleva yksilö kohdistaa kritiikkinsä omaan taustaansa, kun se pitäisi esittää laajemmin kritiikiksi yhteiskunnallisia rakenteita kohtaan. En muutenkaan pidä ajatuksesta, että erilaisuutta jossain yhteydessä kokevan yksilön subjektiiviset kokemukset jätetään huomioimatta, jolloin tarve yhteiskunnalliselle tarkastelulle jää myös käsittelemättä. Jotta Suomi todella olisi tasa-arvoisen koulutuksen suhteen mallimaa, keskustelua luokkaeroista ei voi sivuuttaa vaan ne täytyy tunnustaa osana tätä prosessia. Luokkaerot eivät vaikuta ainoastaan koulutukseen vaan niiden vaikutukset on nähtävillä yhteiskunnassa laajemminkin. Keskustelua luokkaeroista tarvitaan erityisesti tällaisena aikana, jolloin korostetaan yksilön kykyjä tehdä omaan elämäänsä vaikuttavia valintoja. Tätä käsitystä Käyhkö kritisoikin toteamalla ihmisten olevan kyvyttömiä näkemään sen tosiasian, että ihmiset tulevat erilaisista lähtökohdista ja sosiaalisista todellisuuksista. Luokkaerojen hälventäminen ei myöskään tarkoita sitä, että kaikista pitäisi tulla akateemisia tai että sellainen elämä ikään kuin olisi parempaa. Mikään maailmankuva tai –katsomus ei ole toista parempi, pyrkimyksenä olisi vain taata samat mahdollisuudet kaikille. Että kenenkään tie tiettyyn ammattiin ei vaikeutuisi vain sen takia, että kotikasvatus on ollut erilainen. Aivan kuten pyrkiessä vähentämään (tai poistamaan kokonaan) sukupuolen vaikutus ammattivalintaan, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan syntyminen ei saisi olla este tietynlaisten mahdollisuuksien saavuttamiselle.

Tässä artikkelissa niin moni asia osui ytimeen, sillä se ei ollut ainoastaan kuvaus yhteiskuntaluokista ulkopuolisen silmin. Se oli kuvaus niiden todellisesta kokemuksesta, eikä se myöskään sortunut pitämään jotain yhteiskuntaluokkaa toista parempana. Artikkelin kuvaukset työläisperheiden kasvattamista, sittemmin akateemisista naisista auttavat ymmärtämään yhteiskuntaluokkien välillä liikkumisen problematiikkaa. Vaikka sinällään yhteiskunnallisella asteikolla nouseminen on varmaan lähes kaikkien haave ainakin jollain tasolla, se voi myös etäännyttää ihmisiä erilaisten kiinnostuksenkohteiden myötä. On siis usein helpompaa valita sama tie kuin vanhemmilla, etenkin jos taskussa ei ole riittävää määrää kannustusta valita toisin. Sosiaalista nousua ja sen mahdollisuutta olisi siis syytä tarkastella yhä enemmän yhteiskuntaluokista riippuvaisena ilmiönä, johon maksuton ja periaatteen tasolla tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä ei nykymuodossaan pysty riittävän hyvin vastaamaan.