Mun parhaat kaverit tietävät kyllä, mitä oon jo pitkään aikonut tehdä. Oman blogin perustaminen on ollut mielessä jo pitkään, mutta ainahan näitä esteitä löytyi sen tekemättömyydelle. Milloin esteenä oli omien ajatusteni vähyys, niiden yksinkertaisuus tai pelko ”riitaannuttaa” mielipiteilläni muita, milloin pelkästään liian raskaalta tuntunut ajatusta luoda tämä blogi ja ennen kaikkea luoda sisältöä tänne. ”Koulukriisin” ja yhden inspiroivan lounasseurakokoonpanon kannustuksen myötä päätin luoda tämän blogin nyt (tosin suunnitellusta aikataulusta muutamia päiviä myöhässä). Ajatukset ja hullut ideat vain nyt on saatettava konkretian muotoon, ellei halua tyytyä pelkästään unelmoimaan tekevänsä jotain. Joskus ideat saattaa konkretisoitua ikään kuin vahingossa, joskus ne pitää saattaa todellisiksi tekemällä jotain sen eteen.

Tilanne viime viikon tiistaina klo 18.30: Istuin Unicafessa ja aloin haaveilla taas lähtemistä eräopaskouluun Lappiin, mikä oli siis varasuunnitelma pääsykoekeväänä. Alla oli työelämäkurssin luento, jossa puhuttiin millainen cv:n pitää olla ja kuinka käyttäytyä työhaastattelutilanteessa. Koko luento vain ahdisti, sillä takana oli muutama päivä sietämätöntä kriiseilyä oman alavalinnan kanssa. Paineet verkostoitua, esittäytyä mahdollisimman edukseen, luoda LinkedIn-profiili unohtamatta tietenkään samaan aikaan suoritettavia opintoja, kuten kandia, tuntuivat mahdottomalta yhdistelmältä. Mahdollista polkua kiinnostaviin työpaikkoihin ei saanut edes hahmotettua, niin tukossa olin. Toistelin useaan kertaan halutessani olla sittenkin inspiroiva kässänope, joka kaivaisi roskalavoilta kierrätysmateriaaleja ja innostaisi oppilaita tekemään niistä ihmeitä. Ei olisi niin montaa vaihtoehtoista teoriaa eikä tarvitsisi aina olla niin kriittinen kaikkea kohtaan. 

Tää tunne kuitenkin onneksi meni hiljalleen ohi, tai no enää siitä on ehkä rippeet jäljellä. Monipuoliset keskustelut ihmisten kanssa ja pikku hiljaa motivaatiosta kiinni saaminen on valanut taas uskoa siihen, että ehkä musta on tälle alalle. Ja lisäksi eihän ole edes olemassa stereotyyppistä yhteiskuntatieteilijää; on vain monipuolinen joukko erilaisia ihmisiä, joita yhdistää halu vaikuttaa. Lisäksi en ole vielä edes kandi ja mulla on paljon opittavaa vielä. Sitä riittää opintojen aikana, joskin se varsinainen oppiminen jatkuu vasta työelämässä. Koen tämän alan opintojen kuitenkin antavan mulle sellaisia valmiuksia, joiden avulla voin työelämässä sitten vaikuttaa merkittävinä pitämiini asioihin. 

Miksi sitten tämä blogi? Mikseivät pelkät keskustelut ihmisten kanssa riitä? Siksi, että uskon ajatuksillani voivan olla merkitystä joillekin. Siksi, että haluan itsekin oppia ajattelemaan enemmän ja monipuolisemmin. Siksi, että ihmisyys ja erilaiset elämäntarinat kiinnostavat yksinkertaisesti niin paljon. Lisäksi en halua olla puolustettavina ja arvokkaina näkemissäni asioissa hiljainen hyväksyjä vaan aktiivinen puolustaja. Tämä blogi ei tule edustamaan ”totuutta”, koska sellaista ei yksinkertaisesti ole olemassa. Tämä blogi tulee olemaan päiväkirjamainen alusta pohdinnoilleni ja niille ajatuskerille, joita pääni surraa alituiseen. Tiedostan myös hyvin sen, että mielipiteeni voivat todellakin olla ”vähemmän oikeita” tai vähintäänkin vasta kypsymisen tasolla joidenkin asioiden suhteen. Lukijoille toivon sellaista kriittisyyttä tiedostaa sen, että tarkastelen asioita omasta kokemuksestani käsin. Ei ole siis olemassa vääriä tai oikeita kokemuksia, on vain subjektiivisia kokemuksia. Sille ajatukselle koitan antaa tilaa sekä omassa että muiden ihmisten elämässä. Lisäksi näen toisten kokemuksista oppimisen ilmeisenä väylänä laajentaa myös omaa näköpiiriä. On helppoa olla jotain mieltä kaukana olevista asioista, mutta asioiden tullessa lähelle ja osaksi lähipiirin kokemusmaailmaa käsitys niistä yleensä muuttuu. Mitä enemmän haluamme ymmärtää, sitä enemmän lopulta ymmärrämme. Näistä kaikista asioista jatkaisin mielelläni pohdintaa vaikka kommenttiosiossa.

Tommy Tabermann sen sanoi viisaasti:

”Kaikkea saa tehdä,

 kaikkea pitää tehdä,

 kaikkia ovia täytyy tempoa,

 kaikkia kuita kurkotella.

 On vain yksi ehto,

 elinehto.

 Värisevää sielua 

 ei saa tallata. ”

Koitan pitää tuon ”värisevän sielun” mukanani ja tehdä sitä, mitä se kehottaa tekemään. Juuri nyt se käskee mua pohtimaan, oppimaan ja rakentamaan siltoja ihmisten välille, mikä myös pelottaa hiukan tällä tavalla julkisesti tehtynä. Toisaalta miksi pitäisi pelätä halutessaan edistää oikeudenmukaisempaa maailmaa, jossa esimerkiksi vähemmistöjen edustajilla olisi ihan samat oikeudet verrattuna muihin?  Musta ei koskaan pitänyt tulla vapaasti ajattelevaa ihmistä vaan mua kehotettiin myös olemaan ajattelematta. ”Heikkoudesta” on kuitenkin tullut vahvuus enkä halua olla enää hiljaa niiden teemojen edessä, jotka koen tärkeinä. Viisas Martin Luther King olkoon esimerkkinä hänen todetessaan, että ”lopuksi emme muista vihollistemme sanoja vaan ystäviemme hiljaisuuden”. Erilaisten ihmisten keskellä toimiessa ei ole aina helppoa puolustaa niitä mielipiteitä, joita ympärillä olevat eivät arvosta. Näen silti tärkeänä sanojensa takana seisomisen missä ikinä onkaan, sillä koskaan ei voi tietää niiden hiljaa olleiden ihmisten mielipiteitä. Pienikin asia, mielipide tai kuunteleva korva voi pelastaa jonkun illan. Kun on itse saanut joskus niin paljon voimaa rohkeiden ihmisten ajatuksista, haluaisi antaa itsekin jotain takaisin. 

Ollaan ihmisiä toisillemme, lisätään ymmärrystä, rikotaan raja-aitoja puhumalla mahdollisimman paljon ”meistä” eikä vain ”meistä ja muista”, annetaan arvoa ihmisen kokemuksille ja muistetaan kuunnella toisia.