Riskien ottaminen tuntuu vastenmielisemmältä (ajatus #4)

Sivusin aikaisemmassa postauksessani ajatusta siitä, että raha ja oma elämän suunta ei stressaa enää niin paljon, kuin ennen lapsen syntymää.

Tuntui, että arvomaailma oli mennyt siinä mielessä uusiksi, että oma  ”menestyminen” tuntui vähemmän merkitykselliseltä asialta.

Olen yksi niistä, joka ajautui työttömäksi Koronan takia. Otin väliaikaisen työttömyyden ilolla vastaan – itseluottamukseni omaan osaamiseen on hyvä ja sainpahan viettää aikaa lapsen ja puolisoni kanssa.

Nyt kun kriisi alkaa olla ohitse, alkaa töiden löytäminen olemaan taas ajankohtaisempaa. Olemme eläneet osittain säästöillämme, kun tuet eivät ole riittäneet aivan kaikkiin elämisen kuluihin.

Tästä päästäänkiin blogini neljänteen #ajatukseenisyydestä

Vanhemmuus vähentää riskinsietokykyä

Olen mielestäni työmarkkinoilla ihan kysytty kaveri. Osaan monenlaista ja minunlaiselle tyypille on kysyntää sekä yksityisellä että julkisella sektorilla.

Olen aikaisemmin hieman ylenkatsonut julkista puolta ja morkannut puolisolleni kavereitani, jotka valitsevat sen ”turvallisen ja tylsän virkamiesuran”.

Jotenkin se kahvinjuonti, TES:sin tuijottaminen ja omista eduista taistelu suoraan sanottuna *ituttaa. Tuntuu, että nämä kaverit vain peloissaan valitsevat sen turvallisimman tien, eivätkä uskalla seurata intohimojaan.

Siksi olin itse ennen Koronaa yksityisellä duunissa ja jopa haaveilin yrittäjyydestä. Pientä sivubisnestä olen jo kaavaillut ja sellaisen luominen kiinnostaisi kovasti.

Yksityinen puoli sopii itselleni paremmin: tuloksesta palkitaan ja byrokratia on pientä (ainakin pienemmissä firmoissa).

Nyt kuitenkin kun mietin omaa tulevaisuuttani, huomaan olevani hieman kateellinen näille kavereilleni, joilla on virat kunnalla.

Tunne on siinä mielessä käsittämätön, että vaikka minulle tarjottaisiin, en haluaisi missään nimessä heidän kenkiinsä. Ne duunit mitä ne äijät painaa, söisivät sieluani kuin syöpä.

Merkityksetöntä, kuivaa, byrokraattista, ennalta-arvattavaa, puurtamista vailla mitään mahdollisuutta isompaan menestykseen, vapauteen tai vaikutusvaltaan omassa elämässä.

En olisi onnellinen siellä.

Aina mitä sieltä saa, on se: TURVA

Eipä tarvisi isänä stressailla, että milloin ehtisi pitää lomat ja mistä tulee rahaa, kun valtion virasta ei saa kirveelläkään ketään pihalle.

Eräs tuntemani rehtorikin sanoi, että vähintään pitää juoppo tai pedari olla, että saan jollekin virkasuhteessa olevalle opettajalle fudut.

 

Risteyksessä

Olen nyt tilanteessa, jossa pitäisi valita yksityinen sektori, kunta tai yrittäjyys.

Veri, intohimo ja jokainen solu vetää yrittäjäksi. Elämään, jossa olen itse ohjaksissa ja teen asioita, jotka itse koen merkitykselliseksi.

Juuri lapsen saanut turvallisuushakuinen isä minussa, suosittelee kuitenkin julkista sektoria. Se elämä näyttää stressittömämmälle ja huolettomalle.

Miten valita?

Onko lukijoilla kokemusta? Laittakaahan kommenttia.

On se jännä, miten aikaisemmin en olisi edes harkinnut julkista. Nyt jotenkin hämmentävällä tavalla osa minua olisi valmis lapsen takia luopumaan omista ”arvoistani” ja nöyrtymään turvan ja suojan tarpeessa.

Ei oo heleppoo sano savolainen..

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa