Keskikakskymppisten ikäkriisi
Täytän syyskuussa 25 vuotta. Tiedän, että biossani lukee minun olevan jo 25 – en tiedä miksi, mutta alan aina puolivälistä kesää tai loppukesästä pyöristämään ikääni. Ehkä se on oma tapani valmistautua ja hyväksyä ikääntymiseni.
25 vuotta. Se on puolivälissä viittäkymmentä. Varhaisteininä sanoin, että haluan olla naimisissa ja synnyttää kaikki lapseni 25 ikävuoteen mennessä. Nyt, alle viikon päästä 25-vuotiaasta en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen pian 25-vuotias, aviomiehetön ja lapseton. Työtön vielä kaiken lisäksi (en täällä Suomen puolella vaan uudessa ”kotimaassani”, minne olisi tarkoitus siis palata). Voi tätä ironiaa.
Tiedän että siellä ruudun toisella puolella on ihmisiä, jotka ovat minua vanhempia ja mahdollisesti pahoittavat mielensä tästä ja toteavat ”sä oot vielä nuori, ei sulla oo kiire mihinkään”. Pohjimmiltani tiedän tämän kyllä olevan totta ja stressaamiseni aiheetonta. Mutta, with all due respect, nyt on kyse itsestäni ja omista odotuksistani itseni suhteen joten muiden moittimiset ja lohdutukset eivät pahemmin hetkauta. Odotuksista jotka eivät selvästikään täyttyneet, ellen seuraavan viikon aikana salamarakastu ja raskaudu (ja sitä en myöskään halua).
En ole oikeastaan pahemmin ikäkriiseillyt asian suhteen ennen, mutta jotenkin 25 kuulostaa hurjalta. Ehkä siksi, että seuraavan kerran kyselyä tai sairaalalappua täyttäessäni joudunkin valitsemaan kohdan 25-30 sen tutun ja turvallisen 18-24 ikähaarukan sijasta.
Luulen myös, että kuukausi takaperin vietetty illanistujainen ystävättäreni kanssa on osittain triggeröinyt ”ikäkriisini”. Ystäväni on minua kaksi vuotta nuorempi, vakituisessa parisuhteessa vanhemman miehen kanssa ja he asuvat yhdessä. Tulevaisuudesta, häistä sekä lapsista on ollut heillä puhetta. Ystäväni kertoi, miten on aina halunnut olla nuori äiti ja haaveilee lapsista seuraavan 2 vuoden sisään johon totesin, että mun ikäisenä siis. Ystäväni kysyikin sitten, että haluanko minä joskus lapsia johon vastasin että kyllä, mutta tuskin lähivuosina vaan realistisemmin lähempänä kolmeakymmentä. Tästä ystäväni kauhistui ja totesi ”ai niin myöhään”. Olin kuin puulla päähän lyöty. Niin myöhään? Aloin vaan tuttuun tapaan selittää ja perustella vastaustani – asun ulkomailla ja kun lapsia hankin haluan asettautua takaisin Suomeen. Enkä edes ole vakituisessa parisuhteessa! Ystäväni nyökkäili ja totesi perustelujeni olevan järkeviä, vaikka hänestä huomasikin sen järkytyksen vielä. Niin myöhään.
Jostain syystä tämä jäi kummittelemaan mieleeni. Me ollaan ikäerostamme huolimatta täysin erilaisissa elämäntilanteissa. Jostain syystä koin, että olin epäonnistunut jollain tavalla. Nuorempana olin ystävälleni isosiskohahmo, nyt olen se ikisinkku kun toinen suunnittelee jo naimisiinmenoa ja perheen perustamista.
Olen aina sanonut itselleni etten vertailisi itseäni ystäviini, olen tehnyt monet asiat eri tavalla kuin he. Olen pitänyt välivuoden ja lähtenyt opiskelemaan. Olen muuttanut ulkomaille. Osa ystävistäni eivät koskaan ole poistuneet kotimaasta tai edes kotikaupungistamme. Osa lähtee nyt opiskelemaan kun itselläni on koulut käyty ja kanditutkinto taskussa. Pointtina siis se, että meillä kaikilla on omat aikataulumme ja kenenkään ajoitus ei ole väärä tai toista huonompi. Ja koskaan ei ole liian myöhäistä.
Tämän muistettuani tulin heti vähän paremmalle mielelle. Vaikka täytyykin myöntää, että välillä mietin miten ihana olisi nyt rakastua ja löytää elämäni kumppani, mennä naimisiin ja pyöräyttää pari lasta. Mutta meillä kaikilla on oma ajoituksemme tällä universumilla. Ja omani on vasta myöhemmin, ei myöhään.