Moi!

Mun päässä on niin paljon myllääviä ajatuksia, etten tiedä mistä aloittaa. Toivottavasti tästä saa edes jotain selkoa. Tahdon heti alkuun kertoa ettei tää tule olemaan mikään ”Live laugh love” -blogi. Täältä löytyy raa’an aitoja tekstejä mielenterveydestä. Tänne mä kirjoitan sen, mitä muihin somekanaviin ei voi kirjoittaa.

Jos mä tähän ihan alkuun kerron joitain asioita, jotka tulee vahvasti liittymään tähän ja tuleviin postauksiin. Oon tosiaan 20, asun mun poikaystävän ja kahden kissajätkän kanssa. Tuun isosta perheestä, ja oon ollut pari vuotta myös (parhaimmassa mahdollisessa) lastensuojelulaitoksessa.

Ja tosiaan se isoin, tällä hetkellä eniten mun elämään vaikuttava asia. Mä tappelen tällä hetkellä syömishäiriön kanssa. Tai en oikeastaan syömishäiriön, vaan itseni. Mun tarina syömishäiriön kanssa teki alkujaan jo alakoulussa, mutta kunnolla se alkoi vasta kun olin nelisentoista. Parissa vuodessa se saatiin kuitenkin selätettyä laitoksen ohjaajien avulla. Takapakkeja on odotetusti tullut aiemminkin, mutta ne on pysynyt vain pieninä takapakkeina. Nyt mä oon huonommassa jamassa kuin sillon kuusi vuotta sitten. Tiedostan että mun ajatusmaailma on tällä hetkellä helvetin sairas (Kai täällä sai kirota?), mutta suoraan sanottuna mua ei enää vaan kiinnosta. En mä jaksa tapella enää vastaan. Pahinta on, että tiedän, että tää helpottais jos mulla olis ruokailutilanteissa joku messissä, joku joka kannustais syömään ja olis läsnä. Se vaan on tällä hetkellä mahdotonta. Mun avokki on työharjoittelussa jossain päin Välimerta vielä viisi viikkoa, asun kahden sadan kilometrin päässä mun perheestä, ja kaikilla on muutenkin töitä tai muuta, jotka estää tulemasta tänne. Mä taas en voi mennä kenenkään luo, koska nuo kissat on niin stressiherkkiä ettei niitä voi lähteä siiirtämään mihinkään.

Enkä mä kyllä edes tiedä että tahtoisinko kuitenkaan apua. Nykyään päällimmäisin ajatus tähän liittyen on tavoitepaino. Avun tarpeen tiedostaminen on jäänyt hvinkin pitkälti taka-alalle. Mä en vaan tykkää siitä miltä näytän.

Siitä päästäänkin seuraavaan aiheeseen; alopecia. Mun kohdalla alopecia areata. Mun ainoa pitkäaikaissairaus. Se on siis autoimmuunisairaus, joka tiputtaa hiuksiä läiskittäin. Olin töissä joulukuussa kun ekat tupot lähti, ja niiden lähteminen ei loppunutkaan ihan heti. Nyt, kolmasosa päästä kaljuna se on vihdoin rauhoittunut. Ajoin suosiolla koko pään kaljuksi, kun en enää saanut kaljuja kohtia piilotettua. Fscebookissa saa varmaan kuvan itsevarmasta tytöstä, joka ei anna tän haitata. Haittaa se. Mä inhoon mun ulkonäköä, niin vatsan, reisien kuin päänkin osalta. Kaikki vakuuttelee että näytän hyvältä ilmankin hiuksia, toivoisin että näkisin itseni samalla tavalla ko muut. 

Tää nyt oli vaan tämmönen ”pakko saada jotain kirjoitettua” -postaus, yritän huomenna kehitellä jotain fiksumpaa!