Viime postauksesta on kulunut aikaa. Siinä ajassa on ehtinyt tapahtua seuraavaa: kriisiytynyt tilanne töissä jatkui ja kriisiytyi entisestään, monilla eri tavoilla. Muun muassa niin, että tärkeä rahoituspäätös työpaikan toiminnalle oli huomattavasti pienempi kuin aiemmin. Tämä tarkoitti isoja säästöjä, ja henkilöstökulujen ollessa suurin menoerä, säästöjä henkilöstökuluissa. Minä sain, ja halusinkin lähteä. 

Irtisanominen on tuonut mukanaan monia ristiriitaisia tuntemuksia. Olen ollut helpottunut mutta samalla tuntenut arvottomuuden tunteita. Kuitenkin ymmärsin samalla, että työ ei saa olla ahdistavaa ja vaikuttaa muuhunkin elämään negatiivisesti. Työ ei ole koko elämä ja kaipasinkin taukoa siitä: olisin varmaan itse irtisanoutunut jo aiemminkin, jollen olisi saanut siitä karenssia. Samalla kuitenkin mietin, onko tämäkään ansaittua ja onko OK, jos en nyt verissä päin pyri takaisin kaiken autuaaksi tekevään työelämään. Lukuunottamatta paria parin kuukauden työttömyysjaksoa olen peruskoulusta jälkeen ollut joko opiskelija tai töissä tai molempia.

Nyt odotan putoamista ansiosidonnaisen hellään huomaan ja jatkan toisessa osa-aikatyössäni, josta nautin. Työtä on noin päivä viikossa ja se tuntuu olevan juuri nyt sopivasti. Olin keväällä huonossa jamassa ja ymmärrän sen kunnolla vasta näin jälkikäteen. Olin surullinen ja ahdistunut ja tunsin kohtuutonta vastuuta kaikesta. Olin työkyvytön mutta silti kävin töissä. Usein iltaisin ja aamuisin töihin lähtiessä itkin ahdistustani, toisinaan töissäkin. Oli päiviä, kun en pystynyt menemään töihin, yleensä kuitenkin menin. En saanut sellaista tukea ja huomiota työnantajalta vaikeassa tilanteessa kuin olisin tarvinnut, ja se melkein sairastutti minut. Kotoa ja ystäviltä saadun tuen voimalla jaksoin rämpiä ja rämpimiseltä se nimenomaan tuntuikin. En enää koskaan halua olla tuossa jamassa työn vuoksi.

Jemmassa olleiden vuosilomien jälkeen olen nyt toista päivää työttömänä. Näinä parina päivänä olen ollut tasapainoisempi ja energisempi kuin aikoihin. Haluaisin vielä aikaa toipua raskaasta alkuvuodesta ja toteuttaa niitä lukemattomia projekteja kotona mm. käsitöiden parissa, joista saan mielihyvää mutta jotka tuntuivat mahdottomalta toteuttaa työn ohessa. Kun vaikuttaa siltä, että ihmisen arvo mitataan hänen saavutuksillaan, saako työtön olla tyytyväinen ja kiitollinen asemastaan? Entä onko se oikein heitä kohtaan, jotka tuskailevat työttömyyden kanssa? Eipä sillä, varmasti minäkin vielä kipuilen tilanteessani ja kaikki sympatiat heille, jotka ei siitä varsinaisesti nauti. Pyrin olemaan tuntematta syyllisyyttä (jännä nähdä, miten se sujuu koska yleensä tunnen syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta) ja tekemään asioita, mistä nautin. Ja aion hakea töitäkin, sitten kun hyvää haettavaa löytyy.

Nyt, kun työelämän kiemurat ovat toistaiseksi oienneet, aion keskittyä muihin asioihin ja myös kirjoittaa niistä. Varmasti työttömyys ja tuleva työnhaku tuo mukanaan monenlaista raportoivaakin, mutta onhan elämässä muutakin. Ja hiton hyvä niin.