Are you kidding me?

Lähes neljä kuukautta ehti kulua edellisestä elämääni muuttaneesta sekunnista. Muistan taas yllättävän tarkasti onnettomuutta edeltäneet sekunnit. Oli tiistai-ilta 24. toukokuuta keskellä Helsinkiä. Aurinko paistoi lämpimästi ja ihmisten iloinen puheensorina täytti kadut. Kävelin hitaasti ontuen eteenpäin matkalla kohti uutta tulevaa haastetta onnellisena siitä, että toipumiseni akillesjänteen totaalirepeämästä oli jo niin pitkällä. Kohta saisin taas pyöräillä. Ja ehkä loppukesästä ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet kuukausiin. Tästä tulisi kuin tulisikin ihana kesä! Neljä pitkää kuukautta olin kuntouttanut jalkaani orjallisesti ohjeiden mukaan.

Nuuksio 5.5.2016. Vaelsin huikeat 2 km hitaasti, mutta varmasti…

Kävelin kohti sovittua tilaisuutta hieman etuajassa, ja päätin matkalla poiketa ostamaan pitkään tarvitsemaani uimapukua. Bikinit säästäisin jatkossa rannalla makoilua varten. Uimapuku olisi juuri täydellinen kuntouttavia vesijuoksutreenejä varten. Näiden ajatusten pyörteissä lähdin ylittämään katua kun yht’ äkkiä tunsin vasemman jalkani pohkeessa kovan kivun. Kuka ihme minua potkaisi keskellä katua ja ennen kaikkea miksi? Vilkuilin ympärilleni, mutta lähettyvilläni ei ollut ketään. Siirsin katseeni katuun ja etsin jalkaani kimmonnutta kiveä tai muuta esinettä. Pienen hetken ajan aivoni työskentelivät kuumeisesti etsien ulkopuolista syyllistä, kunnes se iski tajuntaani! Akillesjänne!!! EI HELVETTI!

Lysähdin maahan samalla kun silmäni täyttyivät kyynelistä sekä kivun, että järkytyksen takia. Tämä ei voi olla totta. Tämä ei saa olla totta. Seuraavaksi muistan kuulleeni tutun, rauhallisen äänen puhelimen toisesta päästä. Hysteerisen itkun keskeltä sain viimein soperrettua, että nyt ei ole kaikki hyvin. Tule hakemaan minut. Täytyy päästä lääkäriin. Istuin pitkältä tuntuneen puoli tuntia kadun reunalla jalkaani pidellen, itkukohtausten vavisuttaessa koko vartaloani.

Kymmenet ja taas kymmenet ihmiset kulkivat ohitseni pysähtymättä tai edes kysymättä oliko minulla kaikki hyvin. Kaikki ei ollut hyvin. Mikään ei ollut hyvin. Tuon puolen tunnin aikana vain kaksi henkilöä pysähtyi kohdallani. Onko kaikki hyvin? Tarvitsetko apua? Vain kahdella ihmisellä kymmenistä ohikulkijoista oli aikaa pysähtyä. Oikeasti? Entä se pariskunta joka istui vastapäisellä terassilla koko tapahtuman ajan. Taisin häiritä heidän ruokarauhaansa julmasti episodillani. Pahoittelen!