Kaikkeen tottuu

Onneksi ihminen on sopeutuvainen. Tuntuu oudolta, että kroppani ei huuda urheilun perään kuten ennen. Se on ikään kuin luovuttanut. Mielikin on tasaantunut. Ainakin välillä. Toisinaan tunnen kateuden nostavan päätään kun luen sosiaalisesta mediasta kavereiden päivityksiä urheilusuorituksista. Tai kun näen lenkkeilijän kun itse hikipäässä pusken rullatuolilla eteenpäin. Tai kun luen (miksi hitossa kidutan itseäni?) sporttilehtien juttuja. Tai kun mieheni lähtee urheilemaan.

Onneksi aina voi tehdä jotain…

Jos kaikki menee putkeen (pitäkää peukkuja), voin kuukauden kuluttua aloittaa vesijuoksun. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa! Melkein jo tunnen ihollani veden lempeän kosketuksen.

Enpä olisi vielä alkuvuodesta uskonut, että se on tämän vuoden villein harrastukseni. Sen verran kilpailuhenki minussa kuitenkin pihisee, että ohitseni ei sitten mennä. Piste!

Alkuvuodesta haaveilin meneväni tankotanssikurssille ja SUP-ohjaajakoulutukseen. Nyt haaveilen täydellisestä vesijuoksutekniikasta. Hah! Reilun parin kuukauden kuluttua aloitan kävelyn treenaamisen. Viimeksi kävelin tervein jaloin 13. helmikuuta 2016. Jännittävä haaste siis edessä 🙂

Suppailua Hakaniemessä kesällä 2015.