Yleisesti ottaen inhoan kliseisiä sanontoja, mutta usein niissä piilee myös jonkinlainen totuuden siemen.

Ei niin pahaa, ettei aina jotain hyvääkin.

Niin on myös tässä (välillä kohtuuttomaltakin tuntuvassa) tragediassa. Pitkästä aikaa olen pysähtynyt oikeasti ja oppinut samalla monta asiaa itsestäni, läheisistäni ja siitä mikä on tärkeää. Terveys, perhe, ystävät ja plaa plaa… Joo joo, mutta kyllä se on se, että tekee elämästään sellaisen kuin itse haluaa. Ei pitäisi elää muiden odotusten mukaan. Eikä odottaa, että toiset tekevät sinusta onnellisen. Pitää osata olla itsekäs – muut huomioon ottaen. Pitää tehdä niitä asioita joista nauttii. Jos yrittää tehdä niin kuin on ”oikein” (mikä edes on oikein?), tulee hulluksi ja samalla tekee myös ihmiset ympärillään hulluiksi. Hirveän yksinkertaista, mutta toteutus ei kuitenkaan aina niin helppoa.

Saimaan ja Kuolimon rannoilla lapsuuteni viettäneenä näissä maisemissa sieluni lepää. Olen järvi-ihminen henkeen ja vereen. Ah! Kuolimo juhannuksena 2015.

En ole näiden ikävien tapahtumien vuoksi kokenut mitään valtavaa valaistumista (sitä odotellessa), mutta osaan arvostaa monia tavallisia asioita enemmän kuin ennen. Tiedän paremmin mitä elämältäni haluan. Hitaasti, mutta varmasti ajatukseni kirkastuvat. Toivon ja uskon, että tästä kaikesta seuraa jotain todella UPEAA. En vielä tiedä mitä se on, mutta perästä kuuluu 😉

Tuli muuten tässä samalla mieleeni sanonta, josta en vain saa kiinni…

Yrittänyttä ei laiteta.

Mitä, miksei? Eikös juuri yrittänyttä saatetakin laittaa? Vai pitääkö vaan odotella, että joku tulee ja laittaa? Häh?

Monenmoisia syvällisiä asioita sitä ehtii pohtimaan kun on (välillä vähän liikaakin) aikaa 😉