Ulkonäkö ratkaisee

Mikä järkytys! Ei ole vain yksi tai kaksi kertaa kuluneiden kuukausien aikana kun olen pillahtanut itkuun vasenta jalkaani katsellessa. Se ei näytä eikä tunnu minun jalaltani. Lääkärin mukaan pohje SAATTAA olla ensi kesänä taas entisellään – vuoden päästä!

Kun maaliskuun puolivälissä sain ensimmäisen kipsin pois, menin pois tolaltani. Kuukaudessa pohkeeni oli kutistunut onnettomaksi rimpulaksi. Nyt kun ajattelen tuota reaktiota, melkein naurattaa. Pohkeeni oli oikeastaan vielä aika iso. Nyt, vajaan viiden kuukauden jälkeen voin totisesti todeta, että se on pelkkää luuta ja nahkaa. Vaikka jalan saaminen toimivaksi on kaikkein tärkeintä, niin kyllä ulkonäölläkin on merkitystä. Ainakin minulle!

kinttu.jpg

Kuva otettu noin 4 kuukautta onnettomuuden jälkeen, ja viikko ennen uutta napsahdusta. Tästä on vielä matkaa alaspäin ennen uutta nousua…

Toiminnallisuuden ja ulkonäön lisäksi kyse on myös käytännön asioista. Sen lisäksi, että arkiset askareet ovat haastavia, niin myös pukeutuminen menee kintun mukaan. Pillifarkut eivät tule kyseeseen johtuen haavoista ja walkerista (=irrotettava kipsi). Onneksi on sentään kesä. Se helpottaa pukeutumista vaikkakin Suomen suvi ei tunnetusti ole aina kovin lämmin, ja pitkille housuille on usein tarvetta heinäkuussakin. Onneksi minulla on kaapin perukoilla vanhat pieruverkkarit joihin kääriytyä kun vilu alkaa kapajamaan!

Olen aina pitänyt siitä, että jaloistani löytyy voimaa ja nopeutta. Vahvojen ja vikkelien kinttujen ansiosta olen pärjännyt salibandykentillä hyvin puutteellisesta mailatekniikasta huolimatta. Enpä olisi uskonut, että joskus sormeni voisivat yltää reisieni ympäri ja niiden väliin jää vielä ilmaakin! Positiivisesti ajateltuna, minulla ei ole koskaan ollut näin sorjat sääret 😉

sabaa.jpg

Rakkaudesta lajiin <3 <3 <3!

Hyvinvointi Liikunta Mieli Terveys

Minä, minä ja aina vaan minä

On oikeastaan aika rasittavaa keskittyä itseensä lähes koko ajan. Miksi minua sattuu? Onko tämä asiaan kuuluvaa? Pitäisikö huolestua? Tarvitsenko apua? Miten saan tämän asian hoidettua? Olenko ollut liian laiska? Pitäisikö minun ripustaa pyykit tai tyhjentää tiskikone?

Syyllisyyden tunne seuraa mukanani lähes koko ajan. Jos teen liikaa, jalkani ilmoittaa asiasta välittömästi. Ei hyvä! Jos en tee mitään, tunnen olevani laiska. Ei hyvä! Entäpä lasten kanssa? Huoh. Pinnani on jo lähtökohtaisesti normaalia kireämmällä. Lasten riehuminen ja kiukuttelu saa minut välittömästi lähtemään mukaan järjettömään huutokonserttiin. Eikä tilannetta todellakaan helpota kolmevuotiaan uhmaikä. Huh! Kiukuttelen välillä itsekin kuin hemmoteltu kakara. En tiedä miten purkaa paineita nyt kun en voi tehdä sitä urheilun avulla. Sekin turhauttaa ja kiukuttaa! Perhana sentään.

Haluaisin myös olla enemmän yksin. Haluaisin nuolla haavojani kaikessa rauhassa. Haluaisin keskittyä itseeni ja paranemiseeni ilman, että koko ajan pitää miettiä muita. Tietysti nämäkin ajatukset aiheuttavat syyllisyyttä. Olenpa itsekäs!

luu.jpg

Tämä pieni turhautuneisuuden hetki on ikuistettu maaliskuussa 2016.

Jaksaa, jaksaa! Matka on pitkä, mutta pahinta vaihetta on jäljellä enää neljä viikkoa. Sen jälkeen saan puolivarata leikatulla jalalla. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa, että jo se tuntuu tässä tilanteessa melkoiselta lottovoitolta. Kävely on siten himppasen verran helpompaa ja voin seisoa omilla jaloillani, molemmilla yhtä aikaa! Jee! Pienet on ilon aiheet ja jokaisesta niistä nautitaan täysin rinnoin.

Ja hei, juhannusviikolla pääsin kuin pääsinkin purkamaan paineita kurvaillessani avoautolla pitkin Helsinkiä. Ystäväni olivat reissussa ja sain kissavahdin palkkana käyttää heidän autoaan. Meidän (manuaalivaihteisella) autolla ajaminen ei luonnistu jalka paketissa, mutta automaattivaihteisella autolla ajettaessa vasen kinttu on täysin turha kapistus. Olin vapaa kuin taivaan lintu. Mikä fiilis! Pienen hetken ajan myös unohdin koko onnettoman kintun. Ihanaa!

Harmin paikka. Ystäväni lähtevät taas tällä viikolla reissuun. Vruum, luu ulos ja baanalle 😉

luu.jpg

Here we go!!!

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys