Vaikka liikunta ja sen ilosanoman levittäminen on yksi suurimmista intohimoistani, niin kyllä elämässä pitää olla myös sirkushuveja. Brunssien lisäksi rakastan kuohujuomia (ja varsinkin kahta edellä mainittua asiaa yhdessä). Jos jääkaapistani löytyy aina rahkaa, niin kyllä siellä on myös kuplajuomaa hätätilanteiden varalle. Koskaan ei voi tietää milloin tarvitsee lasillisen tai kaksi ihanasti helmeilevää juomaa. Ei ruokaa tai tilannetta mihin kuohuva ei kelpaisi! Täydellistä.

Champagne should be dry, cold and free 😉

Kuohujuoman kivana sivuvaikutuksena on tanssijalan vipatus. Kuplat ikään kuin siirtyvät jalkoihin pakottaen ne liikkumaan villisti. Ei ole vain yksi tai kaksi kertaa kun tämä rouva on tanssinut hiestä märkänä läpi yön ravintolan pöydillä. Ai, kuinka kaipaankaan tuota fiilistä! Musiikin rytmi vie mennessään ja ajantaju katoaa. Viimeksi tanssin Mr. Walkerin kanssa – tai ainakin yritin – huhtikuisena yönä helsinkiläisessä yökerhossa. Olin onneni kukkuloilla, kunnes…

Ei tuo nyt kovin seksikkäältä näytä!

Vieressä notkuneet nuorukaiset vilkaisivat minua ja Mr. Walkeria tirskahtaen. Yritin kovasti olla välittämättä heidän mielipiteestään, mutta täytyy myöntää, että pahoitin kuitenkin mieleni. Pitäkää tunkkinne!

Aina löytyy syytä juhlaan!

Seuraavaksi nostan maljan Suomen ihanalle suvelle, keskikesän juhlalle. Ja mielipiteistä viis – saatanpa villisti pyörähtää pyörätuolilla muutaman kiepinkin juhlan kunniaksi. Kippis! Skål! Cheers!

Vaikka kaipaankin hullun lailla salibandyn pelaamisesta nousevaa adrenaliinia, juoksun huumaavaa tunnetta ja kuntosalien hikistä tuoksua, kaikkein eniten haluaisin kuitenkin kävellä tervein jaloin. Viime kerrasta on aikaa 129 päivää!

Haluaisin nostaa tavaran lattialta ilman suunnitelmaa siitä miten se onnistuu mahdollisimman helposti ja kivuttomasti. Haluaisin käydä suihkussa omin jaloin ilman jätesäkkien ja teippien virittelyä. Haluaisin ajaa autolla. Haluaisin käydä ruokakaupassa. Haluaisin nukkua muutenkin kuin selälläni jalka korkeuksissa. Haluaisin olla hokematta kolmevuotiaalle pojalleni, että varo äidin jalkaa. Haluaisin laittaa korkkarit jalkaan ja tanssia! Haluaisin elää ihan tavallista, välillä vähän ahdistavaakin arkea.

Kukka energiaa! Kiitos ihanat työkaverit. Ikävöin jo teitä.

Kyse on niin paljon isommasta asiasta kuin vain jalasta ja sen väliaikaisesta toimintakyvyttömyydestä. Vyyhtiin kietoutuu fyysisten rajoitteiden lisäksi sekä oma henkinen, että läheisten hyvinvointi. Helmikuisen tapaturman jälkeen pidin sairauslomaa vain yhden viikon. Lääkäri suositteli neljää viikkoa. Täh! Eihän kipsattu jalka nyt vaikuta toimistotyöntekijän kyvykkyyteen hoitaa hommiaan. Mitä sitten, että kinkkasin joka päivä töihin kainalosauvoilla jäisiä teitä pitkin (ja kerran kaatua mätkähdin keskelle ajotietä). Mitä sitten, että nukuin yöt huonosti kipujen siivittämänä kipulääkkeistä huolimatta. Mitä sitten, että jalkani turposi työpäivän aikana palloksi ja sitä särki. Mitä sitten, että mielialani heittelehtivät laidasta laitaan sekunnin murto-osassa…

Onneksi matkalle mahtuu rutosti myös hauskoja hetkiä! Kuva kotiseutuni (Savitaipale) luistelutapahtumasta helmikuussa 2016.

Toisaalta päivätöissä käyminen auttoi sosiaaliseen tyhjyyteen joka iski kuin veitsellä leikaten onnettomuuden jälkeen. Olin tottunut olemaan lähes joka päivä tekemisissä kymmenien ihmisten kanssa vielä työpäivän jälkeenkin. Salibandykuvioissa näin joukkuetovereita ja muita tuttuja, ryhmäliikuntatuntien vetäjänä ja Personal trainerin hommissa taas asiakkaita. Saliltakin löytyi useasti joku tuttu jonka kanssa saattoi vaihtaa pari sanaa treenin yhteydessä. Lenkeillä kävin pääasiassa yksin. Silloin tuuletin aivojani.

Kaisaniemijuoksu kesällä 2015. Hirveää, mutta niin MAHTAVAA!!!

Elämäni muuttui kertaheitolla enemmän kuin heti tajusinkaan. Fyysisten rajoitteiden ja henkisten haasteiden lisäksi olin (ja olen) oman vartaloni vanki. Tarvitsin ja tarvitsen edelleen enemmän apua muilta kuin koskaan ennen. Se syö naista, ainakin minua. Olen tottunut pärjäämään itse. Ei tarvitse auttaa!

Ensimmäisen onnettomuuden jälkeen koetin parhaani mukaan jatkaa samaa elämää kuin ennenkin. En pysähtynyt, oikeasti. Nyt olen harjoitellut (olosuhteiden pakosta – tietenkin) paikalla oloa sekä henkisesti, että fyysisesti. En vielä tiedä kumpi on haastavampaa 😉