Leikkauspäivän aamuna 9.6.2016 puhelimeni herätyskello pärähti armottomasti soimaan kello 5.30. Se on menoa nyt. Leikkaussaliin pääsin lopulta puolilta päivin. Sitä ennen ehdin käydä päässäni läpi kaikki kauhuskenaariot epäonnistuneesta leikkauksesta taivaanporttien kolkutteluun. Väänsin monet itkut. Jännitti ja ahdisti.

Seuraavat sekavat muistikuvat ovat osastolta. Leikkauksen jälkeinen ilta ja yö olivat yhtä kipua, lääkettä, kipua, lääkettä ja unia joissa ei ollut päätä eikä häntää. Muistan vain painelleeni hälytysnappia joka kerta kun havahduin villeistä unistani. Seuraavana aamuna sainkin kuulla saaneeni oksikodonia aikamoisen satsin yön kuluessa.

Aamupalaa!

Normaalisti tuo lyhyt, mutta sitäkin suloisempi lause olisi saanut minut hyräilemään onnesta. Rakastan aamupalaa! Mitä runsaampi, sen parempi. Brunssit ovat suuri heikkouteni. Muutamia hyviä paikkoja nyt mainitakseni; Köket, Dylan, Cardemumma, Klaus K… Valitettavasti tällä kertaa tuo lausahdus aiheutti vain oksennusreaktion. Hirveä olo. Pahin krapula ikinä 😉

Hengissä, viuh!

Aamupäivällä lääkäri tuli kertomaan, että leikkaus oli mennyt nappiin. Sain uutta jännettä vartaloni omista varaosista. Aika huikeaa! Siirteenä käytetyt jänteet ovat polven koukistajia- ja säären sisäkiertäjiä (semitendinosus ja gracilis).

Ja sitten jumppaamaan.

Taivutin ja koukistin nilkkaani kivun vihloessa jokaisella millillä. Eikä tuskaa helpottanut tieto siitä, että olin kuntouttanut jalkaani 4 kuukautta turhaan. Jänteideni päät eivät olleet ensimmäisen hoidon (konservatiivinen kipsaushoito) aikana koskaan löytäneet toisiaan joten ”parantuminen” oli tapahtunut ympäröiviin kudoksiin. Jänteiden väliin oli jäänyt noin 3 cm mittainen rako. Oli siis vain ajan kysymys milloin ne pamahtavat irti ja homma alkaa alusta. No, parempi 4 kuukauden jälkeen kuin myöhemmin (uusi akillesjänteen re-ruptuurasta kärsivien sanonta). 

Nyt jalastani tulee entistä(?) ehompi. Ja on ainakin jännettä millä mällätä 😉

Olen kokenut tämän ennenkin. Istuin Haartmannin ensiavussa samassa tuolissa, saman huoneen edessä ja saman asian takia kuin neljä kuukautta aiemmin. Ajatuksenikin pyörivät ympäri samojen asioiden ympärillä kuin viimeksi. Ehkä se ei olekaan niin paha. Ehkä se on jotain muuta. Ehkä ylireagoin. Entä jos kuitenkin vain kuvittelin… Epätoivo ja toivo vuorottelivat pääni sisällä.

Kyllä tämä on nyt tainnut mennä poikki uudestaan.

Vaikka sain lopullisen tuomion ja tiedon tulevasta leikkauksesta vasta useiden lääkärikäyntien ja magneettikuvausten jälkeen, sisimmässäni tiesin jo Haartmannin aulassa odottaessani mitä edessä olisi. Silti lääkärin sanat iskivät kovaa vasten kasvoja. Here we go again! Seuraavaksi marssin, tai no oikeastaan linkutin tuttuun tapaan Töölön sairaalaan hakemaan Mr. Walkeria (kuva alla). Long time no see! Mr. Walker ei kyllä yhtään ole tyyppiäni. Tämä rujo ja huomiota herättävä kaveri on minun makuuni turhan jäykkä ja korrekti. Toisaalta en tulisi toimeen ilman häntä. Perhanan miehet!

Saanko esitellä; Mr. Walker.

Sairaalasta yrittivät tuputtaa mukaani myös kainalosauvoja, mutta siitä kieltäydyin välittömästi! Nuo eivät tule kotiini kaatuilemaan ennen aikojaan. Leikkauksen jälkeen meidän huikea kolmikko (tai tarkasti ottaen nelikko) olisi koossa taas, halusimmepa tai emme. Minä, Mr. Walker ja kepit. Meillä on taas aikaa hengailla yhdessä kaksi-kolme kuukautta. Mahtavaa!

Kiitos ihanalle työkaverilleni mahtavasta tsemppikuvasta! Harmikseni hauikset eivät ole kasvaneet ihan noin suuriksi, mutta jalan lihaskato on kyllä huomattava kuten kuvassakin. Äsh!