Lähes neljä kuukautta ehti kulua edellisestä elämääni muuttaneesta sekunnista. Muistan taas yllättävän tarkasti onnettomuutta edeltäneet sekunnit. Oli tiistai-ilta 24. toukokuuta keskellä Helsinkiä. Aurinko paistoi lämpimästi ja ihmisten iloinen puheensorina täytti kadut. Kävelin hitaasti ontuen eteenpäin matkalla kohti uutta tulevaa haastetta onnellisena siitä, että toipumiseni akillesjänteen totaalirepeämästä oli jo niin pitkällä. Kohta saisin taas pyöräillä. Ja ehkä loppukesästä ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet kuukausiin. Tästä tulisi kuin tulisikin ihana kesä! Neljä pitkää kuukautta olin kuntouttanut jalkaani orjallisesti ohjeiden mukaan.

Nuuksio 5.5.2016. Vaelsin huikeat 2 km hitaasti, mutta varmasti…

Kävelin kohti sovittua tilaisuutta hieman etuajassa, ja päätin matkalla poiketa ostamaan pitkään tarvitsemaani uimapukua. Bikinit säästäisin jatkossa rannalla makoilua varten. Uimapuku olisi juuri täydellinen kuntouttavia vesijuoksutreenejä varten. Näiden ajatusten pyörteissä lähdin ylittämään katua kun yht’ äkkiä tunsin vasemman jalkani pohkeessa kovan kivun. Kuka ihme minua potkaisi keskellä katua ja ennen kaikkea miksi? Vilkuilin ympärilleni, mutta lähettyvilläni ei ollut ketään. Siirsin katseeni katuun ja etsin jalkaani kimmonnutta kiveä tai muuta esinettä. Pienen hetken ajan aivoni työskentelivät kuumeisesti etsien ulkopuolista syyllistä, kunnes se iski tajuntaani! Akillesjänne!!! EI HELVETTI!

Lysähdin maahan samalla kun silmäni täyttyivät kyynelistä sekä kivun, että järkytyksen takia. Tämä ei voi olla totta. Tämä ei saa olla totta. Seuraavaksi muistan kuulleeni tutun, rauhallisen äänen puhelimen toisesta päästä. Hysteerisen itkun keskeltä sain viimein soperrettua, että nyt ei ole kaikki hyvin. Tule hakemaan minut. Täytyy päästä lääkäriin. Istuin pitkältä tuntuneen puoli tuntia kadun reunalla jalkaani pidellen, itkukohtausten vavisuttaessa koko vartaloani.

Kymmenet ja taas kymmenet ihmiset kulkivat ohitseni pysähtymättä tai edes kysymättä oliko minulla kaikki hyvin. Kaikki ei ollut hyvin. Mikään ei ollut hyvin. Tuon puolen tunnin aikana vain kaksi henkilöä pysähtyi kohdallani. Onko kaikki hyvin? Tarvitsetko apua? Vain kahdella ihmisellä kymmenistä ohikulkijoista oli aikaa pysähtyä. Oikeasti? Entä se pariskunta joka istui vastapäisellä terassilla koko tapahtuman ajan. Taisin häiritä heidän ruokarauhaansa julmasti episodillani. Pahoittelen!

Kuva otettu hetki ennen onnettomuutta joka muutti elämäni – ainakin väliaikaisesti – täysin.

YKSI SEKUNTI…

Yksi elämäni suurimmista käännekohdista tapahtui lauantaina 13. päivä helmikuuta 2016. Nousin sängystä terveenä, molemmat jalat täysin toimivina. Aamun jännittynyt tunnelma liittyi tulevan päivän ohjelmaan. Olin lähdössä ryhmäliikunnanohjaaja koulutukseen tietoisena siitä, että pitäisin näytetunnin josta saan arvion. Se kruunaisi mahtavat koulutuspäivät ja antaisi minulle lisäpontta tuntien vetämiseen.
Muistan päivän tapahtumat yllättävän tarkasti verrattuna mihin tahansa muuhun päivään. Erityisesti mieleeni on piirtynyt muutamat sekunnit ennen onnettomuutta. Muistan elävästi miten vasen jalkani liikkui ennen kuin akillesjänne repeytyi kantapään iskeytyessä lattiaan.

Kaikki tapahtui nopeasti. Sekunnissa muutuin terveestä ihmisestä väliaikaiseksi invalidiksi. En tulisi nousemaan pitkään aikaan aamuisin sängystä täysin terveenä. Kyse ei ole elämästä ja kuolemasta, mutta ajatuksia ja tunteita se herättää. Ansaitsinko tämän? Oliko tämän tarkoitus tapahtua? Opinko tästä jotain? Tuleeko minusta nyt parempi ihminen? En tiedä muuttaako tämä minua ihmisenä parempaan tai huonompaan suuntaan, mutta uskon, että tämän myötä minusta tulee entistä parempi Personal trainer ja liikunnanohjaaja. Osaan jatkossa ottaa paremmin huomioon asiakkaiden mahdollisia liikuntarajoitteita ja soveltaa erilaisia liikkeitä heidätkin huomioiden. Uskon, että tavoitan asiakkaat myös paremmin henkisellä tasolla.

Onnettomuuden lisäksi muistan erityisesti ne sekunnit kun lääkäri kertoi, etten voi pelata salibandya tai juosta ainakaan seuraavaan kahdeksaan kuukauteen. Kahdeksan kuukautta ilman henkeä salpaavaa hengästymistä, juoksusta saatavaa uskomatonta fiilistä ja salibandyn tuomaa hurmiota.

Purskahdin itkuun. Tuntui kuin matto olisi viety jalkojeni alta. Kestävyysurheilu ja sen tuoma tyydytys niin henkisesti, kuin fyysisesti on pohja kaikelle mitä teen. Muistan kuinka lääkärin äänensävy muuttui itkukohtaukseni jälkeen pehmeämmäksi. Muistan hänen kasvojensa ilmeiden pehmenneen. Hän ikään kuin muuttui sanoja monotonisesti toistavasta robotista oikeaksi ihmiseksi. Seuraavaksi hän hymyili varovaisesti ja sanoi jotain lohduttavaa. Kumma kyllä, en muista mitä, mutta jotain mikä sai oloni paranemaan ja toivoni palaamaan.
Minulle liikunta ja sen tuoma fiilis on vähintään yhtä tärkeää kuin ruoka jonka voimalla jaksan tehdä sitä mitä eniten rakastan.

Miksi perustin blogin vasta nyt, neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen?
Koska homma ei mennytkään ihan putkeen…