Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Minusta elämässä pitää olla vauhtia, ja sopivasti myös vaarallisia tilanteita 😉 Haluan, että asioita tapahtuu. En ole koskaan osannut suuremmin nauttia loikoilusta. Kyse ei ole aina tehokkuudesta vaan siitä, että minusta yksinkertaisesti asioiden tekeminen vain on paljon mukavampaa kuin paikallaan olo. Tekemällä saa myös erilaisia kokemuksia ja elämyksiä.

Vapaa! Mikä tunne oli päästä auton rattiin neljän kuukauden jälkeen. Kiitos rakkaat ystävät auton lainasta. (Huom! Voin ajaa vain automaattivaihteista autoa koska vasen jalkani on täysin toimintakyvytön. Oma automme on valitettavasti manuaalivaihteinen).

Nyt olen – osittain olosuhteiden pakosta – opetellut löhöilyn jaloa taitoa. Helppoa se ei ole, mutta välillä jopa ihan mukavaa 😉 Toisinaan tämä tuntuu kohtuuttoman suurelta muutokselta, mutta ehkä tarvitsin tämän!? Pienempi pysähtyminen ei todennäköisesti olisi saanut minua huomaamaan kuinka tiukoilla olin sekä henkisesti, että fyysisesti. Toisinaan suoritin omaa elämääni.

Usein aktiivisen ihmisen tekemisiä halutaan rajoittaa. Relaa vähän. Ota iisisti. Harva kuitenkaan sanoo sohvaperunalle (paitsi ehkä puoliso), että tee enemmän. En tiedä onko kyse kateudesta, mutta jostain syystä aktiivisen ihmisen elämä ärsyttää helposti muita. Minusta ihminen on tarkoitettu liikkumaan, enkä tarkoita vain urheilua, vaan kaikkea touhuamista.

Kaipaan entisestä elämästäni monia asioita, mutta nyt tiedän paremmin mihin rahkeeni riittävät. Kun olen takaisin tolpillani, on minun tehtävä enemmän valintoja ja kompromisseja. Itseään ei pidä vetää liian tiukille. Ja miksi tekisin sellaisia asioita joista en nauti?

Odotan innolla, että vauhti tarkoittaa jotain muuta kuin rullatuolilla etenemistä loivaan alamäkeen. Ja että vaaralliset tilanteet ovat jotain vähän mukavampaa kuin se, että kepeilllä liikkuessani pelkään kaatuvani ja satuttavani jalkani.

Onneksi löhöillessäkin voi tehdä jotain. Kuten kirjoittaa oodin akillesjänteelle:

Akillesjänne poikki napsahti, koko jumppasali säpsähti.

Mitä täällä oikein tapahtuu, jalka allani lamaantuu.

Matka vie kohti sairaalaa, monta tuntia odotellaan.

Tuomio on shokki, kyllä tämä jänne on poikki.

Kipsi kinttuun laitetaan, neljä viikkoa sitä ihmetellään.

Alkaa pitkä kuntoutus, loppuu hoppu ja suoritus.

Neljä kuukautta vierähtää, jänne taas napsahtaa.

Ei se enää poikki mennytkään, ei ollut koskaan parantunutkaan.

Nyt käy puukko heilumaan, uusi jänne jalkaan siirretään.

Homma alkaa alusta, tämä tuntuu jo tutulta.

Päässä viiraa ja surisee, käsi alkaa tunteita kirjailee.

Kyllä tästä vielä selvitään, sitten taas painellaan menemään.