Iho

Ladataan...

Just.

Parikolmekymppisenä kun edessä oli  jotain kivaa niin tietysti sitten juuri ennen sitä kivaa (kun halusi olla parhaimmillaan) leukaan nousi megalomaaninen hormoninäppy, kuin Etna ja Vesuvius yhdistettyinä. Peiliin katsoessa tuntui, ettei naamasta mitään muuta erottunutkaan kuin se punaisena hehkuva paise.

Sitä ajatteli, että kaipa nämä ohi menee "sitten vanhempana".

Just.

Mikäs se komistikaan leukaani tänä aamuna kun peiliin kurkkasin?

PAISE!

Ladataan...

Minun tekisi kauheasti mieli uutta parfyymiä. Mutta mitenkäs sellaisen valitset, kun se hajuaisti ei toimi niinkuin sen pitäisi?

Käytän tällä hetkellä turvallisia lempituoksujani ajalta kun vielä haistoin jotain, kosta tiedän niiden olevan mieluisia ja tuoksuvan lähikontaktiin päätyvienkin ihmisteni mielestä hyvälle.

Turvatuoksuni kevät/kesä/syksy ovat:
Hugo Boss: Femme
Kenzo by Kenzo
Versace: Bright Crystal
Jean Paul Gautier: Classique

Talvella pukeudunkin sitten hiukka tiukempiin tuoksuihin:
Paloma Picasson nimikkotuoksu
Guerlain: Insolence
ja jos oikein haluan tyrmätä vastustajan, niin YSL:n Opiumia trööttään muutaman suihkauksen...

Mutta same old-same old on tylsää ja näiden turvatuoksujen lisäksi olen aina rakastanut kokeilla uusia tuttavuuksia, jotka joko päätyvät listaan "joskus uudestaan" tai sitten jatkavat taivaltaan jonkun ystäväni tuoksuina ( tai pahimmat virheostokset sitten vaikka vessan raikasteina).
Nyt en kuitenkaan oikein uskalla mitään uutta ylleni suihkia, koska en todellakaan tiedä mikä lopputulos on. En haluaisi haista metrien päähän jollekin täysin käsittämättömälle tuoksu- tai peräti löyhkäsekoitteelle!

Minulla on siis muutama vaihtoehto:
- voin pyytää parfyymiosaston (ammattitaitoista?) myyjää suosittelemaan minulle jotain uutta noiden listaamieni kaltaista tuoksua ja kuulostella lähipiirin kommentteja uudesta tuoksupersoonastani.
- voin pyytää Turjaketta ostamaan minulle parfyymin, joka hänen nenäänsä tuoksuu minulle sopivalta
- voin pyytää jotain ystävääni suosittelemaan tuoksua, joka hänen mielestään sopisi minulle.

Jokainen vaihtoehdoista arveluttaa kuitenkin vähän.

Minusta tuoksu on todella henkilökohtainen asia, se oikea parfyymi riippuu persoonasta ja hyvin paljon myös mielentilasta, ainakin itselläni. Olen joskus ihastunut uuden tuoksun mainoksen luomaan mielikuvaan ja pettynyt todella rankasti testattuani uutuutta omalla ihollani, koska tuoksusta noussut tunne on ollut totaalisen väärä.

Sinänsä olen/olin onnellisessa asemassa tuoksujen suhteen, että jostain kumman syystä olen ominaishajultani neutraali - eli parfyymit tuoksuvat ihollani samalle kuin ilmaan tai testeriin tuoksutettuina. Syy on jossain puuttuvassa bakteerissa, kertoi iholääkäri joskus asiaa ihmetellessäni (en muuten onnistu haiskahtamaan hiellekään rankimmankaan hikoilusession jälkeen). Näin ollen puolison tai ystävän testituoksuttama parfyymi ei ihollani muuttaisi tuoksuaan  joksikin ihan muuksi, mutta olisiko se silti minun mielestäni "minun tuoksuni"?

Parfyymin ostaminen toiselle ihmiselle on minun mielestäni todella uhkarohkeaa, juuri tuon henkilökohtaisuuden vuoksi!  Olen saanut useampaankin kertaan tuoksuja lahjaksi, mutta lähes yhtä useasti pullo on jäänyt pölyttymään hyllyn takaosaan, koska se ei vain ole tuntunut oikealle. Niinpä nuo vaihtoehdot, joita mietiskelen uuden tuoksun toiveissani mietityttävät - toisaalta eihän mitään saavuta jos ei mitään uskalla. Ja jos Turjakkeen laittaisin ostoksille, niin miellyttäisinpä sitten ainakin hänen nenäänsä, eihän siinä mitään pahaa ollenkaan, päinvastoin.
Tai sitten se ketku tekisi minulle kepposen ja ostaisi jotain hirveää rotanmyrkkyä, että kaikkoaisivat kaikki ihmiset metrien päähän...

Oletko sinä saanut onnistuneita tuoksulahjoja viime aikoina. Tai ikinä?
 

Ladataan...

Liina Putkonen koostaa hiukka kliseisistä hahmoista, ajanhermolla olevista aiheista ja nokkelasta tekstistä ihan asiallisen esikoisdekkarin. Jäätynyt tyttö -kirjan tyyli tökki minua alussa hiukkasen - oli kuin olisi lukenut taidelukion kirjallisuuslinjan intopiukeimman neidon tuotosta, mutta tyyli jämäköityi onneksi kun lukeminen eteni. Ehkä minä olen henkilökohtaisesti vähän kyllästynyt näihin naispoliiseihin/-etsiviin, mutta kyllähän päähenkilö Linda tormakka täti on ja myönnän kyllä odottavani jatkoa hänen tutkimuksiinsa.

Liina Putkonen: Jäätynyt tyttö
Julkaisuvuosi: 2018
Sivuja: 315 (kirja)
Kustantaja: Johnny Kniga

Clare Macintoshia on hehkutettu monesta suunnasta ja odotukseni olivatkin suuret, kun aloitin "Minä Näen sinut"-trillerin.
Olen näköjään vähän krantulla päällä, kun en oikein syttynyt tällekään kirjalle. Same old-same old. Tämän(kin) tarinan olen lukenut turhan monta kertaa. Sujuvaa - kyllä. Viihdyttävää - kyllä. Suuria tunteita herättävää -ei. Kosketaavaa - ei.
Vähän kuin trillereiden Harlekiinia - perusasiat täysin oikeassa ojennuksessa, koukkuja ja catchejä sopivissa kohdissa, mutta silti jättää höttöisen olon.
Välipalakirja.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut (I See You )
Julkaistu: 2018
Suomennos Päivi Pouttu-Deliére
Kustannus: Gummerus

Mutta sitten kolahti.
Katja Lahden Lasitehdas vei ja minä vikisin. Sen lisäksi, että lasinvalmistuksesta lukeminen oli mielenkiintoista (ihan ilman sen suurempien metaforien ja muiden tulkintojen hakemista), 70-luvulta alkava ja vuosikymmenittäin täydentyvä kuvaus päähenkilöiden elämänkuluista sai minut suorastaan rakastumaan Juhaniin, Irinaan, Juhaan, Kristiinaan, Rogeriin, Juhaan ja Lottaan.
Voivatko sydämeltään ja juuriltaan duunarit löytää yhteistä säveltä syntymästä "parempiosaisten" kanssa, onko luokka-aitoja oikeasti olemassa ja minkä voimin ne ylitetään, jos ylitetään? Kenties rakkauden?

Katja Lahti: Lasitehdas
Julkaisuvuosi: 2018
Sivuja: 300
Kustantamo: S&S
Tässäpä kirjan nimi "Vyöry" todellakin kertoo kaiken. Nina Repo on aikaansaanut kirjan, johon upposin kuin hirvi suonsilmään heti ensimmäisestä sivusta lähtien.
Sylvialla on monenlaisia unelmia ja suoraviivainen tahtotila niiden saavuttamiseen. On talounelma, vaihto-oppilasunelma ja takkaunelma. Unelmat vain eivät aina toteudu niin suoraviivaisesti ja siinä muodossa kuin hän odottaa tai haluaa.
"Sellaisia unelmat ovat - unta, hehkuvan kauniita, kaukaisia - kunnes eräänä päivänä heräät niiden keskeltä:"
Asiat mutkistuvat, vaihto-oppilas osoittautuu ongelmanuoreksi ja oman tyttären kohdekaupunki joutuu myrskyn silmään, takkamestari asettautuu taloksi ja ujuttautuu muutenkin tuttavallisemmaksi kuin ammatti edellyttää, naapurikin huutaa huutamasta päästyään kirouksia pihan ylle. Puhumattakaan omalla työrintamalla odottavista ongelmista tai puolison pakastimen sisällöstä...
Sylvia alkaa säröillä ja jonnekin syvälle haudatun "Tikun" tarina kulkee arjen kulussa mukana.
Kuka se lopulta huutakaan?
Räjähdyttävän kaunis, rujo ja jopa lyyrinen kirja. Kiitos Niina Repo kun kirjoitit tämän!

Nina Repo: Vyöry
Julkaisuvuosi: 2018
Sivuja: 220
Kustantaja: Siltala

Ladataan...

Viime viikolla sain viimeinkin postissa tilaamani ilmakasvit.
Olin pitkin kesää ja alkusyksyä törmäillyt näihin viehkoihin "loiskasveihin" siellä sun täällä ja viehättynyt niistä kohtaaminen kohtaamiselta enemmän. Ajatus viherkasvista, joka ei tarvitse mullanvaihtoja eikä pikkukemistin testipakkausta lannoituksen saamiseksi kohdilleen sykäytti laiskansutjakkaa sieluani, joten kun viimein näitä tuli Viherpeukaloiden nettikauppaan myyntiin tilasin oitis omani.

Ilmakasvit, eli Tillandsiat kuuluvat ananaskasvien heimoon ja niitä esiintyy luonnonvaraisina lähinnä trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla Ameriikan ihmemaassa. Suurin osa tillandsioista on päällyskasveja, eli ne kasvavat puiden rungoilla ja oksilla. Juurten ainoa tehtävä on sitoa ne isäntäkasviin, joten kotioloissa niitä voi laittaa kasvamaan lähes minne tahansa!
Simpukankuoriin, oksiin, koristekantoihin, lasiastioihin...mielikuvitus on rajana! 
Ilmakasvit eivät siis käytä juuriaan ravinteiden tai veden hyödyntämiseen vaan ne saavat luonnossa kaiken tarvitsemansa ilmasta käsin sateen ja erilaisen putoavan orgaanisen aineksen muodossa. Kotioloissa olisi aika huolestuttavaa, jos ilmankosteus olisi niin kostea, että kasvit kukoistaisivat puhumattakaan putoilevasta orgaanisesta aineesta, joten Tillandsioiden hyvinvointi on varmistetta toisin keinoin.

Käytyäni pörhiläiset postista laitoin ne heti kylpyyn, kasveja suositellaankin kylvetettävän kerran viikossa (tai kerran kahdessa viikossa, ohjeet vaihtelevat) ja vedessä lillumisen jälkeen ne on kuivatettava hyvin alassuin, ettei lehtien juureen jäisi liikaa kosteutta mädättämään kasvia.
Kun kasvi on sitten esillä mihin se sitten sijoitetaankaan, sitä on hyvä sumutella parin-kolmen päivän välein - mitä aurinkoisempi ja kuumempi paikka, sitä useammin - mutta taas pitää muistaa, ettei ylikastele ja sitämyöten mädätä pörhiläistään.
Parin viikon välein sumutusveteen lisätään mietoa lannoitetta ja näillä simppeleillä hoito-ohjeilla kasvien pitäisi viihtyä ja viihdyttää katsojiaankin kauneudellaan.

Olin aiemmin jo tilannut tällaisia ripustettavia lasipalleroita ajatuksena rakennella niihin jotain jouluista, mutta niistä tulikin nyt Tillandsioitteni koteja. Saattaa olla, että laitan tuohon pohjalle jotain koristehiekkaa, helmiä tahi muuta lisärekvisiittaa, mutta näin alkuun näyttävät kauniilta ihan itsekseen.

Ripustin ilmakasvini lasipalloissaan olohuoneen erkkeriin viime talvena askartelemieni paperinarupallojen sekaan. Jäävät ehkä hiukkasen näkymättömiksi, joten sijoituspaikkakin voi vielä muuttua. Voisivat olla varsin veikeitä vaikka kylppärissäkin!

 

Ladataan...

Viime viikko oli kaikkien hyvien hetkienkin alla raskas.
Äidin aivokasvain konkretisoitui jotenkin pelottavammaksi, kun aika Isolle Kirkolle neurologille tuli postissa ja hänellä oli muutama huono päivä päänsärkyineen, näköhäiriöineen ja mielialaswingeineen. Isä miettii synkkiä asioita omasta tilanteestaan ja hermoilee olemattomia. Pysy siinä sitten tyynenä ja kannustavana ja yritä nostaa mielialaa toisilta ja estää itseäsikin uppoamasta murheen laakson soihin.

Jos olisin (missähyvänsä) uskossa, niin ehkä ottaisin tämän "ihmiselle ei anneta enempää taakkaa, kuin mitä hän jaksaa kantaa" -lohdutuksen seesteisellä mielellä, jumalaan uskoen ja sydän luottamusta täynnä vastaan.
Mutta tällaisena tapakristittynä mieli kapinoi vastaan.

Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta tuollaisen ääliökliseen lohdutukseksi lausujaa tekisi mieli läväyttää korville - ja yleensä kun tämän kannustavan lausahduksen tarjoajat vielä ovat niitä, kenelle se luoja ei ole murheita pahemmin jaellut, niin anteeksi vain, pistää vihaksi.
Kannanhan minä murheeni ja taakkani ja ainahan asiat voisivat olla huonomminkin (tämäkin lausahdus on parhautta!), mutta mitä muuta sitä voisi tehdä kuin mennä eteenpäin tuli niskaan minkälaista paskaa hyvänsä? Jaksoi tai ei.

Pitäisiköhän piipahtaa jumalanpalveluksessa, jos usko laskeutuisi sydämeeni ja rauha valtaisi mieleni, niin että herran haltuun vaan laskisin kaiken ja ilon kautta kulkisin läpi vastoinkäymisten kivisen tien?

 

 

 

Ladataan...

 

To be or not to be? -vai miten se Hamlet tuumasikaan? Minä en kyllä miettinyt hetkeäkään kun näin kaupan Halloween-hyllyssä tämän
hurmaavaakin hurmaavamman pääkallon makeine sisuksineen.
Eikä lopulta tarvinnut edes itse sitä ostaa, kun äitini halusi tuollaiset lahjoittaa kaikille perheenjäsenillemme. Kiitos ja kumarrus siis hänelle.
Kuinka lempeästi nuo silmät omiini katsovatkaan!

Kallon yläosa irtosi helposti, kunhan viilsin teipit irti ja kyllä muuten yllättävän PALJON karkkia mahtuikin pieneen pääkalloon.

Tehdäänpäs tarkempi katsaus namukallon sisältöön:

Mulle tikkari.

Turjakkeelle parit purukumit.

Nämä vaahtokarkkimaiset makeiset voisimme syöttää toisillemme tarkkuusheittokisan avulla. Toinen seisoo parin metrin päässä suu auki ja toinen yrittää saada namun osumaan yhdellä heitolla suuhun. Leikkiä ei kannata kokeilla kovilla karkeilla, voipi hammas vaikka lohjeta, mutta vaahtiksia heitellessä ei ole tätä vaaraa.

Vadelma-lakritsikalloista saattaa tulla pieni taistelu, sattuvat olemaan molempien lemppareita...

Nämä namut luovutan suosiolla Turjakkeelle, en ole ikinä pitänyt tuollaisen vaalean möhnäisen pohjan ja
hedelmäkarkin yhdistämisen lopputuloksista. Tahmeita ja nahkeita ovat mielestäni.

Koska minä olen rakastava ja huolehtivainen puoliso, niin uhraudun syömään nämä suklaiset hahmot. Saattavat
nimittäin sisältää pähkinää ja oi-voi, muruseni on niiiiiiiiin allerginen pähkinälle. Ja mantelille. Molempia voipi
näissä olla.

Olenpa tosi hyvä ihminen, eikös? Nämäkin suklaat joudun minä syömään.
Mutta mitäpä sitä ei tekisi rakkaansa puolesta.


Bette Davis eyes?

PS: ja ihan satavarmasti maltamme olla näitä syömättä ennen Halloweenia.
Ihan varmasti.

Kyllä! Etkö usko?
Mikset usko??

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Ulos astuessani eteeni avautuu maisema, missä ruska leimuaa punaisen ja keltaisen riemucoctailina ja lokakuun valo on viiltävän kirkasta. Olen hetken huoleton ja onnellinen.

Haluaisin säilyttää tämän tunteen ja mieleeni kohoaa vanha Serenity prayer, jonka elämänohjeita toivoisin pystyväni noudattamaan, mutta liekö syynä monitahoisen vaihteleva uskonkäsitykseni ja sen aiheuttama vastahanka rukouksen loppuosan sanavalinnoille, kun en oikein saa itseäni kohoamaan yleviin sfääreihin ja leijumaan kaikkien mieltärassaavien asioiden yläpuolella.

Alla Serenity prayer kokonaisuudessaan, boldattuna kohdat, jotka minä itse voin sisäistää ilman sisällä kuplivaa kapinointia uskon oppia vastaan:

  God grant me the serenity 
To accept the things I cannot change; 
Courage to change the things I can; 

And wisdom to know the difference.   

Living one day at a time; 
Enjoying one moment at a time; 

Accepting hardships as the pathway to peace; 

Taking, as He did, this sinful world 
As it is, not as I would have it
Trusting that He will make all things right 
If I surrender to His Will; 
So that I may be reasonably happy in this life 
And supremely happy with Him 
Forever and ever in the next. 
Amen.

Tyyneysrukouksen on kirjoittanut protestanttinen teologi Reinhold NIebur ja hän on sitä saarnassaan käyttänyt jo 1930-luvulla, jonka jälkeen sitä on hyödyntänyt mm. aa-järjestö ja monet postikorttiviisauksien jakelijatkin.
Saarnamies tausta selittää lopun "usko herraan niin taivaassa iloitset"-meiningin, mutta itselleni tuo osio tökkii...

Juuri tällä hetkellä pohdin kovastikin, mistä löytäisin tuon kaivatun viisauden hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. 

Olen tainnut aiemmin todetakin olevani varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja omassa elämässäni tartunkin heti toimeen korjatakseni erheitä, ongelmia tai virheitä ja muutenkaan en jää tuleen makaamaan, jos jollekin asialle on tehtävissä jotain. Nyt tässä ja heti.
Niinpä en voi mitään sille, että pääparkani on helisemässä kun seuraan sivusta vanhempieni elämää tällä hetkellä. Olisi MILJOONA keinoa ja asiaa, millä he voisivat helpottaa elämäänsä, mutta kun ei. Ei niin ei. 
Tiedän perineeni jääräpäisyyttä varsinkin äidiltäni, mutta tyttärestä on polvi sen verran parantunut, että minä pystyn ottamaan vastaan myös toisten näkemyksiä ja järjellä myös omia käsityksiäni muuttamaan - ja varsinkin ottamaan vastaan apua!

Taistelen siis itseni kanssa jatkuvasti pyrkien hyväksymään asiat, joita en voi muuttaa. En pysty auttamaan rakkaitani yhtään sen enenpää kuin he apua suostuvat vastaan ottamaan. Ja kun he (tai toinen heistä) eivät myönnä avuntarvettaan, voin vain katsoa vierestä kun molemmilla on vaikeaa.

To accept the things I cannot change.
I wish.

Enjoying one moment at a time.
Osaan aika hyvin elää hetkessä ja hetkistä nauttiakin. Ilahdun suunnattomasti oravien poukkoilusta ikkunalaudalla ja tinttien ja varpusten kähinöinnin seuraamisesta talviruokintapaikalla. Liljansipuleiden istuttaminen kosteaan syysmultaan suo mielenrauhaa vaikka sitten seuraavana päivänä reidet ja pakaralihakset huutavat hoosiannaa kyykkimisen seurauksena.

Accepting hardships as the pathway to peace
Vaikeudet ja niistä ylipääseminen tekevät meistä sen mitä olemme. Niiden hyväksymisen taso ei ehkä ole kiitettävää, mutta jaksan uskoa siihen, että jos aina olisi ihanaa, niin ikinä ei olisi mahtavan ihanaa. Pitää olla mustaa että valkoinen hohtaisi puhtaanpana! Haluan kokea tyrmääviä onnenhetkiä vaikka niiden vastapainoksi olisi koettava repiviä surunhetkiäkin. 

Taking, as He did, this sinful world As it is, not as I would have it.
Ei maailma koskaan ole tai sellaiseksi tule, millaisena se olisi unelmieni mukainen, tämän hyväksyn isommin edes ihmettelemättä. Silti teen parhaani sen eteen, että omalla pienellä panoksellani niin omaani kuin muiden maailmaa paremmaksi muuttaisin.

So that I may be reasonably happy in this life.
Sopiva onnellisuus?  Miten sen määrittelee? Kuka sen määrittelee? Tässäpä haastetta yhteen ihmiselämään.
Vai pitäisikö miettiä ennemminkin, että tavoitteena on kohtuullinen onnellisuus, keskiarvoisesti laskien yhtä paljon hyviä kuin huonoja päiviä? Pitäisi varmaan tehdä Excel-taulukko, mihin merkkaisi ne hyvät ja huonot päivät/hetket niin aallonpohjalla möyriessä olisi sitten muisteltavana, että olihan minulla tuossa toissa vuonna ihan älyttömän onnellinen ja hyvä jakso...

Omituisia asioita saa lokakuinen auringonpaiste ruskanvärittämissä lehdissä pyörimään pääraukassani. Ehkäpä istahdan illalla sohvannurkkaan, otan esille vanhan ystäväni Tommy Tabermannin kootut runot ja syvennyn hänenkin näkemykseensä elämäntaidosta:

 ”Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle!”

 

 

 

 

Ladataan...

Olen tällä viikolla ollut jotenkin uupunut kaikesta. Periaatteessa kaikki on ollut ok, mutta joku on laahannut takaraivossa ja olo on ollut vetämätön.

Mikään ei varsinaisesti ole ollut huonosti, hankalaa tai stressaavaa, vaikka kiirettä on piisannut varsinkin töissä.
Olen selaillut kalenteria ja suunnitellut Tampereen reissua marraskuulle ja nauttinut ajatuksesta päästä irroittautumaan kotiympyröistä edes viikonlopuksi.
Paitsi että Tampere on täyteenbuukattu eikä sieltä tunnu löytyvän minkäänlaista majoitusta kyseiseksi viikonlopuksi.

Perhedraamaakin on viikkoon taas mahtunut - äiti-tytärsuhde on välillä  to-del-la  rankkaa vaikka äiti on jo 77 ja tytär 55...

Osaltaan juuri äitini kanssa vääntämisen takia olin eilen valmiiksi varsin ärhäköissä fiiliksissä ja kaipailin kauas pois ihanmihintahansa kun sähköpostiini kilahti viesti Matkavekalta "viimeiset paikat kotikentältäsi jopa 50% alennuksella"

Olin lopettelemassa lounastaukoani  (naminami sushia) ja klikkasin viestin auki.

- Hmm...lähtö 29.10. Kyprokselle...

- aika halpa

- lähtisköhän Turjake mukaan?

- hmm...

Palasin työpisteelle ja avasin sopivasti hahmottelun alla olevan työvuorolistan, eikä kukaan ollut pyytänyt lomapäiviä viikolle 44 joten kysyin työkavereilta voisinko pitää lomaa silloin. Koska kukaan ei protestoinut, merkkasin viikon itselleni vapaaksi ja aloin pommittaa Turjaketta tekstareilla.
varaanko, lähdetäänkö, varaan, lähdetään, maksanko, maksanko, jokojokojokojoko?

Yllättävän lyhyen "väsytystaistelun" jälkeen T:tä tuli viesti
"no lähdetään!" ja minä klikkasin maksa matka.

En lähdekään Tampereelle vaan Kyprokselle!

23 päivää lomaan!

Ja heti tuntuu paremmalle :)

 

Ladataan...

Kynteni ovat kasvaneet kuin huomaamatta. Yleensä ne lohkeilevat ja napsahtelevat rikkipoikki aivan nysinäkin, mutta (koputan puuta) ihmeekseni juuri nyt minulla on omasta takaa pitkät kynnet!
Ja pitkät kynnethän ovat oivallinen alusta kynsilakalle, eikös vaikka?
Suuntasin siis penkomaan kynsilakkaboxiani ja sieltähän löytyi vaikka mitä.

Näköjään olen joskus hankkinut peräti hoitotuotteita kynsilleni, on kynsinauhaöljyä ja kasvuaktivaattoria sekä erityisesti yöksi siveltävää hoitonestettä. Pitäisiköhän näitä nyt käyttää, kun jonkinlaiset naputtimet sormenpäissä komeilee?

Löytyi näitä perinteisiä kynsilakkojakin runsaanpuoleisesti. Ja värejäkin riittävästi - paitsi punaista kynsilakkaa ei ole kuin noissa "kynissä", millä voi piirtää kynsiin tarkempia kuvioita ja kuvia, jos siltä tuntuu.

Ostelen kynsilakkoja mistä sattuu, mitään tiettyä suosikkimerkkiä ei minulla todellakaan ole - kun nään värin, joka miellyttää silmääni, ostan sen ja sillä hyvä. Aiemmin ostelin lakkani lähinnä ulkomailta, koska Suomen värivalioimat olivat silmääni niin aneemisia, mutta onneksi nykyään löytää lähimarketeistakin sateenkaaren kaikki värit.

Ykkössuosikkiryhmääni ovat nämä keltaiset ja oranssit lakat, joskin niiden käyttöaika on ehkä lähinnä kesäisin, kun kädetkin ovat päivettyneet. Keltainen kynsilakka talvisissa olmisormissa näyttää lähinnä eltaantuneelta mielestäni.

Vahvana kakkoslempparina ovat vihreän eri sävyt.

Eikä sinisissäkään ole mitään vikaa...Hopelakat ja valkoinen muistuttavat lapsuusajoista - äitini lakkasi vuosikausia kyntensä hopeanvärisiksi tai valkoisiksi ja varsinkin hopeinen on todella tyylikäs vielä nykyäänkin.

BLING-BLING.
Jos jollekulle on jäänyt epäselväksi, niin miehän rakastan bling-blingiä ja kimallusta ja välkettä ja hilkettä. Joten tottahantoki sitä tarvitaan myös kynsiin.
Näiden hileiden ainoa haittapuoli on niiden poistaminen, tarttuvat mokomat kynsiin kuin täi tervaan.

Nämä "kynät" sain lahjaksi ystävältäni ja vaikka tosi harvoin viitsin alkaa taiteilemaan näiden kanssa kynsiini mitään, niin tärkeäähän onkin vain se, että JOS joskus innostun asiasta, PYSTYN niin tekemään.
Onneksi kynsilakat säilyvät pitkään!

Nyt pitäisi sitten päättää, että mikä olisi juuri se oikea väri ja bling-bling tähän hetkeen.
Hmm...mietin mietin mietin...

 

 

 

 

Ladataan...

Aloittelin synttäriviikonloppuani jo perjantaina lounastamalla työpaikkani ravintolassa, missä perjantaisin on aina tarjolla sushia. Iltapäivä vaatikin sitten tiukkaa keskittymistä, kun hiilarihumalassa meinasin uuvahtaa työpöydän ääreen.
Mutta oli kuulkaas hyvää!

Lauantaiaamu avautui laulun siivittämänä, kun perhe kantoi aamupalan vuoteeseen (jossa olin jo puolihereillä kärvistellyt puolisen tuntia "nukkuen"- joskus on ikävää olla perheen ainoa aamuvirkku!). Kahvi ja karjalanpiirakat keitettyjen kananmunien kera maistuivat oivallisille 55-vuotiaassa suussani.

Vaikka synttärikortissa komeileekin 60, niin siitä uupuu konkreettisesti vielä viisi vuotta. Jälkikasvuni laskentamalli vain sattuu olemaan sellainen, että kun puoliväliin uutta kymmentä pääsee, on käytännössä jo sen kympin "uhri". Niinpä mie olen kuuskymppinen seuraavat kymmenen vuotta.  Ja ylpeä sellainen!

Puhumattakaan kakusta! Tytär kyseli aiemmin viikolla, että minkälaista kakkua toivoisin ja heitin pallon hänelle rajaten halujani yhteen sanaan (yllätys-yllätys): oranssi.

Väri vähän vääristyy tässä kuvassa, mutta oranssi se luonnossa oli. Täytteenä sitruunarahkaa ja kostutus Limoncellolla. NAMNAM ja vielä kerran NAM!

Päivällä kävin pyörähtämässä kaupoilla ja hakemassa DNA:lta onnittelusähköpostissa luvatun juomapullon. Jonka poika sitten vei salipullokseen samoin tein. Mutta hyvä kun tuli käyttöön.
Pihamaalla raivailin vähän sieltä ja vähän tuolta, virittelin kaamosvaloja pergoilaan ja pätkin syreeneistä vallattomia versoja oksakompostiin. Nautiskelin siis syyspäivästä täysin rinnoin.

Yöpakkasten kolkutellessa jo kynnyksellä oli viimein pakko myös poimia viimeiset tomaatit kypsymään sisälle. Kesä oli niin lämmin ja aurinkoinen, että tänä vuonna avomaalla olleet kaksi tomaattiani tuottivat hillittömän sadon! Näitä vihreäposkisiakin vielä reilut pari kiloa.

Pihahommissa saivat nämä synttärilahjaksi saamani langattomat Bosen Soundsportit testikäyttönsä ja ovat muuten loistavat!
Äänentoisto on aivan omaa luokkaansa ja nämä pysyvät korvassa kovemmassakin lapionheilutuksessa!
Toimivat oivallisesti myös handsfreenä puheluissa.

Päivän ikävä uutinen oli se, että jouduttiin renkaanvaihtoon.
Tytär kävi kaupassa ja sieltä tullessaan väisti auton eteen juossutta pikkutenavaa katukiveykseen sillä seurauksella että renkaaseen repesi ihan reilu palkeenkieli. Tenava selvisi säikähdyksellä (ja kyllä muuten tyttökin säikähti) ja toivottavasti ensi kerralla katua ylittäessään älyää edes vähän vilkaista onko tie vapaa vai pitäisikö kenties odottaa ennen tielle juoksua!

Tänään sunnuntaina olen kahvitellut Brysselistä käymässä olevan ystävättäreni ja hänen tyttärensä (kummityttöni) kanssa, keskustellut joenvarressa Lenni Lokinpojan kanssa ja ihaillut syksyistä jokinäkymää muutenkin.

 Turjake teki päivälliseksi extratulista Intialaisvaikutteista kanaa ja sen jälkilämmöissä onkin mukava makoilla sängyllä ja kirjoitella tätä postausta.
Extratuliseksi kanan teki ikiomasta chilipehkosta poimittu Carolina Reaper-chili, joka tappajamaineestaan huolimatta sopii erittäin hyvin  ruoanlaittoon. En edelleenkään söisi sitä paljaaltaan, mutta ruoassa sen makean tulinen polte on mahtavaa!

Mukavaa olla 55-vee!

 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Vajaa vuosi sitten luettuani Frantzin esikoisen Sininen Huvila, uumoilin postauksessani jatkoa komisario Anna Gladin tarinaan ja kas - hän on täällä tänään!

Ihanan perusjanttarainen Anna joutuu tutustumaan kansanopisto Futurican nykypäivään ja historiaan sen jälkeen kun opiston valokuvauksen opettaja löytyy hukkuneena (vai hukutettuna?) avannosta. Haastetta ja mielenkiintoa päiviin tuovat uudet ihmiset ja työpari työpaikalla ja yksityiselämässä itävä romantiikan siemen.

Nykypäivässsä Futurican oppilaat harjoittelevat Lucia-kulkuetta varten ja takautumien kautta lukija pääsee tutustumaan samaan vuodenaikaan kolmenkymmenen vuoden takaa.
Oli aika mikä hyvänsä, ei tytön elämä ole aina helppoa, mikäli hän ei kulloisenkin yhteiskunnan malliin taivu.

Menneisyyden ja nykyisyyden on kohdattava, että että avantoon kuolleen valokuvausopettajan, itsekin aikoinaan Lucia-kulkueessa kulkeneen neidon kohtalo selviää.

Rikostutkimuksen rinnalla valmistellaan joulua, valmistaudutaan sydänleikkaukseen, politikoidaan, rakastetaan, petytään, järkeillään ja mennään tunteella elämän tuulissa -  Anna Gladin elämänpiiri ja ihmiset tuntuvat läheisiltä ja heidän tekemisistään lukee innolla. Ruotsalainen määre "mysdekkare" kuvaa kirjan tunnelmaa hienosti.

Franzin tyyli kirjoitaa ja kertoa on mukaansavievää ja sujuvaa, mielestäni enemmänkin skandinaavista kuin suomalaista, eikä  tämä tarkoita, että asettaisin toisen edelle toista, joten tsot-tsot siellä takavasemalla taas!

Lisää tätä, kiitos. Tack.

Eva Frantz: Kahdeksas neito (Den åttonde tärnan)
Julkaistu: 09/2018
Sivuja: 250 (paperikirja)
Kääntäjä: Ulla Lempinen
Kustantaja: S&S

Pages