Ladataan...

Toissapäiväisen postaukseni "Mitä en ole oppinut 55 vuodessa" vastapainoksi on ihan pakko kirjata ylös myös asioita, joita olen onnistunut oppimaan!

Silvuplee, 10 kohdan lista asioista, jotka ovat kovahkoon päähäni vuosien varrella uponneet:

1) Tuntuipa joku asia miten vaikealta hyvänsä, helpointa on kohdata se heti.  Jos välttelee epämiellyttävien tai pelottavien asioiden kohtaamista, ne vain mutkistuvat ja muodostuvat yhä suuremmiksi möröiksi. Oli kyse epämiellyttävästä puuhasta, päätöksen tekemisestä tai ikävästä asiasta puhumisesta, vetkuttelu vain pahentaa tilannetta. Eli tulta päin!

2) Valheelle ei pidä rakentaa mitään. Valehteli sitä itselleen tai toiselle, niin pitemmän päälle homma ei vaan toimi. Parempi sanoa suoraan mitä ajattelee ja omalla kohdalla lopettaa selittelyt ja itsepetos.

3) Kuplajuomaa ja punaviiniä ei pidä sekoittaman. Tuloksena ompi oksennuksenmakuinen aamuyö ja aamu. Myöskin viskin ja tequilan kanssa kannattaa olla varovainen.

4) Tämä liittyy kohtaan kolme. Kaatokännissä ei kannata lähteä hurmaavan prinssin matkaan, koska aamuyöllä herätessä vieressä voikin olla sellainen sammakko, että joutuu puolipukeisena pakenemaan avautuvaan aamuun...

5) Jos haluaa jotakin, sen eteen on tehtävä töitä ja otettava se. Mitään ei eteen kanneta tarjottimella, paitsi ravintolassa -  ja senkin joutuu maksamaan.

6) Vanha klisee "parempi katua tekemäänsä, kuin tekemättä jättämistään" on paras elämänohje ikinä! Mistä kaikesta jääkään paitsi, jos tyytyy miettimään, että "sitten kun" tai "joskus"! Jos valinta osoittautuu vääräksi ja toimimattomaksi, niin sillä hyvä - eipähän tarvitse vuosien päästä haikailla, että olisinpa silloin uskaltanut...

7) Ihan sama mitä ihmiset puhuu tai ajattelee sinusta. Kun itse tietää, kuka on ja  miksi tekee niinkuin tekee ja on onnellinen nahkoissaan ketään muuta vahingoittamatta, niin antaa palaa!

8) Kaikista ei tarvitse tykätä eikä kaikkien tarvitse tykätä minusta. Kaikkien kanssa on kuitenkin pystyttävä toimimaan pienessäkin yhteisössä tai ryhmässä. Sivistyneitähän tässä ollaan.

9) Ei pidä antaa itsensä juuttua johonkin muottiin tai kiveenhakattuun ajatusmalliin - Uusien asioiden ja ajatusten oppiminen on parhautta!

10) On ihan hemmetin tärkeää pitää huoli omasta hyvinvoinnistaan että voisi tarvittaessa auttaa jotain toista.  Jos oma jaksaminen on hampaatirvessä ponnistelua, ei voimia riitä kenellekään muulle. Joskus se vaatii itsekkäitäkin valintoja, mutta pitemmän päälle on ainoa vaihtoehto panostaa itseen jos haluaa muita auttaa. Vihaan näitä kliseisiä ällölauseita, mutta tämän allekirjoitan "jos ei rakasta itseään, ei osaa rakastaa ketään toistakaan".
 

Tulipas oikein kukkahattuhymistelyä, mutta joskus pitää sortua siihenkin. Koska minä voin!
Kunnioittakaa ikävuosiani! -tana on se vaan niin, että age before anything!

t. kohta 55vee

 

Ladataan...

Täytän parin viikon päästä 55 vuotta ja joku ilta sitten kun olimme herra 20veen kanssa katselleet vanhoja valokuvia, aloin mietiskellä, että hitsipilli, miehän olen jo yli puolivälin satavuotistaipaleella!

Luonteeniomaisesti päädyin kuitenkin mielessäni tekemään omituisia listoja sen sijaan, että olisin zen-henkisesti pohdiskellut elämän tarkoitusta ja suunnitellut "vanhuuteni" varalle yleviä päämääriä ja miettinyt askelia kohti tasaista senioritulevaisuutta.

Päätinkin jakaa teille kaksi-kolme-nelikymppisille untuvikoille lohdunsanoiksi taisteluissanne "aikuistumista" vastaan asioita, joita en näihin vuosiin mennessäkään ole ehtinyt oppia tai tavoikseni ottaa. Ikävuosilla kun ei aikuistumisen kanssa ole mielestäni kauheasti tekemistä keskenään, aikuistuminen tulee vastuunottamisesta ei vuosista.
Vuodet ei kyllä myöskään tuo välttämättä (ikinä) järkeä päähän, jos luonne on sellainen että hilipatihippaarallallei...

Älkää siis peljätkö, aina voi tyhmiä tehdä ja tollontöitä toimittaa, oli ikä mikä hyvänsä!

Mutta asiaan! Tässäpä kymmenen kohdan omakohtainen lista asioista, joita en vieläkään ole oppinut tekemään tai tekemättä jättämään.

1) En ole oppinut vieläkään sitä realiteettiä, että jos avaa juustonaksupussin niin sen syö tyhjäksi ja inhoaa itseään ja oloaan sen jälkeen. Ei auta vaikka miten kuvittelisi, että tällä kertaa osaan lopettaa ajoissa. En osaa.

2) Mites suklaa? Katso edellinen kohta.

3) En pysty vieläkään kumartamaan kuvia tai pokkuroimaan titteleitä. Se mikä ennen ehkä kirjattiin nuoruuden hölmöydeksi ja ylimielisyydeksi on hioutunut keski-ikäisen kovapäisyydeksi, jonka myötä osoitan kunnioitusta vain ihmisten teoille, en ovenpielessä tai käyntikortissa lukevalle tittelille tai asemalle.

4) En ole oppinut miettimään mitä sanon ennenkuin sen sanon. Tämän taidon haluaisin oppia (ehkä?) ennen kultaista vanhuutta, ettei minusta tule se naapuruston v**tumaisin mummeli, kuka terrorisoi kaikkia hiihdellen rollaattorillaan ympäri korttelia aukomassa päätään kaikesta ja kaikille. Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa sanoo sananlaskukin (ja katin kontit, mie tasan just haluan tulla sellaiseksi terroristikurpaksi!)

5) En tunnista käsitettä "age appropriate" (mitä se on suomeksi?) omassa tyylissäni. Pukeudun niin kuin itseäni miellyttää, pillifarkkuihin, ylipolvensaappaisiin, nahkatakkiin tai vaikka sitten pokemonhuppariin! Pidän pitkät hiukset vaikka ne ohenevat ja ovat kauheat hipsuhapsut vaikka miten naisia opastetaan iän myötä muuttamaan hiustyyliä ettei naaman roikkuminen korostuisi. Värjään hiuksiani aivan minkä väriseksi päähäni vain juolahtaa, en peittääkseni harmaita vaan piristääkseni päiviäni.

6) En ole oppinut jumppaamaan, pumppaamaan tai edes hölkkäämään, vaan sitkeästi ylläpidän "kuntoani" pihatöillä ja arkiliikunnalla. Ehkä itken 20 vuoden päästä kun en kykene kyykkäämään ja kulku on muutenkin huteraa, mutta se on sen ajan murhe se.

7) En osaa istua kaupunginorkesterin konserteissa vaan mieluumin kuuntelen musiikkini väljemmissä vesissä ja kaikista mieluiten vapaana kulkien enkä istua pönöttäen penkissä (tiesittekö että joissan klassisen musiikin konserteissa on kuvin merkitty ohjelmaan kohdat, joissa taputetaan?)

8) En pysty ohittamaan vesilätäkköä tai lehtikasaa niissä kahlaamatta.

9) En kykene ohittamaan ilmaisia ilmapalloja missään, vaan minun on totaalisen pakko käydä sellainen itselleni hakemassa. En edes selittele, että lapsille ottaisin...

10) En ole onnistunut kehittämään minkäänlaista ikäkriisiä näihin vuosiin mennessä. Kailotan ilomielin jokaisessa mahdollisessa tilanteessa ikäni ja olen ylpeä jokaisesta kantamastani vuodesta.

Olisihan näitä vaikka kuinka, mutta minusta 10 kohdan lista on sopivan mittainen silmäiltäväksi, joten jääköön näihin kohtiin.

Mitäpä sinä et ole ehtinyt oppia omien vuosiesi aikana?

 

 

 

Ladataan...

Cecilia Samartin oli minulle ennestään tuntematon kirjailija ja jotenkin oletin, puhtaasti kirjan nimestä Kirottu kauneus päätellen, että lukukokemus olisi romanttista hömppää á la Harlekiinit, mutta olinpas väärässä. Ei harmita lainkaan, että aivoton hömppään sukellus olikin sitten jotain muuta.

Ihmiskauppa on rujoa ja raakaa - rujointa ja raainta siinä on se, että sitä tapahtuu koko ajan. Lapsia, niin tyttöjä kuin poikiakin viedään väkisin tai huijaamalla, myymällä ja ostamalla tyydyttämään niljakkeiden haluja ja tarpeita. Ihmisarvoa ei ole ja kauppatavara on hyvää vain niin kauan kuin se käy kaupaksi. Sen jälkeen se joko hävitetään tai jätetään oman onnensa nojaan.

Kirottu kauneus-kirjassa tarinan ytimessä sykkii kaikesta huolimatta toivo, jota ystävyyden voima kannattelee.
Silti kolmen päähenkilön, 19-vuotiaan Moldavialaisen Inesan, 15-vuotiaan Meksikolaisen Karlan ja 9-vuotiaan Ohiolaisen Sammyn elämäntarinat ovat välillä rumaa luettavaa.
Inesa on kaapattu kesken hääjärjestelyjään ja Karla "rakastunut" väärään mieheen, mutta päätynyt miehen parittamaksi ja Sammy on surmannut häntä hyväksikäyttäneen miehen, äitinsä poikaystävän ...

Tyttöjen tiet kohtaavat ja toisistaan voimaa saaden he päättävät paeta kohti yhteiseksi muodostuvaa, alunperin Sammyn unelmaa, Kaliforniaa.

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita, hömppäkirjamaista romantiikkaakin löytyy, mutta ihmiskauppa ja nuorten tyttöjen hyväksikäyttö ja myyminen teki siitä kaikkea muuta kuin Disney-tarinan, kirja imaisi mukaansa vahvasti ja Samartinin tyyli kirjoittaa on kaunis. Hänen tekstinsä tavoittaa niin maisemat, tunnelman kuin tyttöjen tunteetkin ja saa unohtamaan oman lämpöisen sohvannurkan, missä kirjaa lukee.

 

Kirjailija: Cecilia Samartin 
Julkaistu: 2018-01
Kääntäjä: Kristiina Vaara
Kustantaja: bazar
Sivumäärä: 316

 

Ladataan...

Käväisin pitkästä aikaa kirpparilla aamupäivällä ja kas mitä löysinkään!

Heti ensimmäisen hyllyrivistön alussa nökötti ylähyllyllä yksinäisen näköinen olkipukki ja olihan minun se otettava mukaan. Koska hei haloo, jouluun on enää alle 100 päivää. Eli ihan tuossa nurkan takana on vuoden jaloin juhla. Perjantaina myin jo monta monituista lippua joulukonsertteihinkin.

Eikä maksanut kuin vaivaiset viisi euroa.

Mulla on ollut näitä pukkeja aikaisemminkin, mutta toissa talven rottainvaasiossa ulkovarastossa säilyttämäni yksilöt päätyivät rotanpesätarvikkeiksi ja viime joulun alla ei olkipukkeja kuistilla tonttujen ratsuiksi ollut.

Tämä yksilö on onneksi sen kokoinen, että kyytiin mahtuu useampikin hiippalakki :)

Eli nyt kaikki piiriin ja laululeikkimään tip-tap-tip-tap-tipetipetiptap...

PS: ostin myös kaikkea kivaa joulukalentereihin pistettäväksi. HAHAHAHAHAHAH

 

Ladataan...

Katsoin elokuvan "Never let me go" joskus vuonna 2011 ja olin totaalisen myyty. Muistan kuinka istuin pitkäääääään hiljaa pimeässä leffan nähtyäni ja kokoilin itseni palasia. Tarina upposi ihon alle ja biisi Never let me go soi päässäni vielä päiväkausia.
Ihana tunnelma. Mahtava tarina. Rujo ja kaunis samaan aikaan. Muutaman kerran taisin nieleskelläkkin tarinan aikana, mikä lie kurkkua karhensikin...olisikohan jossain vetänyt?

Niinpä vähän pelotti lukea tätä kirjaa - yleensähän juttu on ainakin minulla niin päin, että kirjan luettuaan, ei pysty oikein ihastumaan siitä tehtyyn elokuvaan, enkä ensin halunnut pilata leffaa itseltäni.

Mutta hei - lukematon kirja on surullinen kirja, joten lopulta aloin sitä kuunnella BookBeatista.

Ja kerrankin en tuntenut pettymystä. Tarina oli yhtä surumielisen kaunis ja koskettava tekstinäkin kuin mitä se oli minulle elokuvanakin.

Kathy toimii kertojana, joka kuvaa itsenä ja ystäviensä, varsinkin Ruthin ja Tommyn kasvamista "sisäoppilaitoksessa". Sisäoppilaitos paljastuu kylläkin aivan joksikin muuksi ja vaikka kolmikko kokee, tuntee ja elää elämäänsä kuin kuka tahansa muu, on heidän kohtalonsa toisten käsissä.

Rujo tarina imaisee matkaansa ja vaikka riemu ei ripise ja laulu rai´u, jonkinlainen suloinen, surumielinen  ja haikea ilo kulkee tarinassa mukana.

Kirjan tunnemaan pääsee todella hyvin tällä "Never let me go"-biisillä, jolla onkin rooli myös tarinassa muutenkin kuin alkuperäisenä nimenä.

 

Kazuo Ishiguro: Pysy luonani aina (Never let me go)
Julkaisuvuosi 2005, äänikirja suomeksi 2018
Kustannusosakeyhtiö Tammi

Ladataan...

Lähes päivittäin kohtaan tilanteen, joissa tekisi mieleni puuttua ventovieraan ihmisen, tarkemmin määriteltynä äidin,  käyttäytymiseen.

Joudun oikeasti pinnistelemään, että en menisi ja sanoisi näille herttaisille äiti-ihmisille, että otapa lapsesi kainaloon ja armahda muita paikalla olijoita poistumalla jonnekin. Mielellään kauas.

Ai miksi?

Olen aina ollut sitä mieltä, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, eikä minua yleensä häiritse lasten itku, kitinä ja marina pätkääkään.
Mutta.

Jos pentunen karjuu/kiljuu/kirkuu yli puoli tuntia putkeen paikassa, jossa on tarkoitus olla "hauskaa" ja siellä palosireenin lisäksi on muitakin ihmisiä, niin sen metelin pakkosiedättäminen muilla ihmisillä menee jo yli sietorajani.
Pitäisi minusta suht täysipäisen ihmisen viimeistään vartissa tajuta, että tämä homma ei nyt oikein skulaa, pistää lapset & kamat kasaan ja antaa kanssaihmisille mahdollisuus nauttia siitä mistä oma kultapallero ei selkeästi nauti pätkääkään.

Jos lapsi on nälkäinen, niin syötä.
Jos se on väsynyt, niin anna nukkua, äläkä yritä väkisin pitää hereillä huutamassa.
Jos tenava on kipeä ja huutaa kipujaan, vie lääkäriin.
Jos lapsella sattuu vain olemaan känkkäränkkäpäivä, niin ei hänen tarvitse pilata puolen maailman päivää karjumisellaan.

Miksi ihmeessä Kiljuhirviön kanssa pitää väkisin viipyä paikassa, jossa lapsi ei selkeästi halua olla? Tai jos lapsi on tosiaankin liian väsynyt, nälkäinen tai peräti kipeä, miksi sen kanssa pitää väkisin ängetä leikkipaikkoihin ja tiloihin minne perheet suuntaavat viettämään "kivaa aikaa".
Ei kyllä onnistu keneltäkään mikään kiva kun joutuu kuuntelemaan jonkun vauvan/taaperon tauotonta, jatkuvaa ulvontaa...

(Ja kyllä, olen itsekin äiti ja en ole teipannut omien lapsieni suita jesarilla, kun he kiljuivat. Mutta en myöskään ole pakottanut kanssakulkijoita kärsimään heidän kiukkukohtauksistaan vaan ottanut ipanat kainaloon ja lähtenyt kiusaamasta toisia palatakseni jonakin muuna päivänä, kun homma on kulkenut sujuvammin.)

Että tämmöinen mielipide tänään.

 

 

Ladataan...

Kylläpä ovatkin karsean näköiset nuo psoriaatikon varpaankynnet ilman iloisenväristä lakkausta! Katsokaa ennemminkin jalkojen puristuksessa olevaa harmaata pakettia, joka ilokseni saapui tosi nopeaa maapallon toiselta puolen.
(Ja kyllä-kyllä , tiedostan täydellisesti kuinka huono ihminen olen kun tilaan Kiinan hikipajoista halpoja tuotteita.)
Fokus takaisin pakettiin, haukutaan minua myöhemmin.

Lempisaappaani jo usean vuoden ajan ovat olleet Turjakkeet minulle ostamat oranssit ihanuudet. Niitä on suutaroitu jo kuitenkin sen verran, että pelkäänpä että tuleva kausi on niiden viimeinen. Ja oransseja saappaita ei kuulkaas puissa kasva!
Niinpä kun silmiini sattui Wishiä selaillessa varsin räväkän oloiset pitkät saappaat juuri rakastamaani oranssinsävyä, uskaltauduin ne tilaamaan. Vaikka riski on suuri, että se mitä sieltä tulee ei todellakaan vastaa myyntikuvia...
Ilahduin suuresti kun pussista paljastuvien saappaiden väri oli  juuri se, mitä odotinkin. Herkullisen räikeä suorastaan!

Ooh. Aah.
Lookin´ good!
Ihan vähän  tosi muovisen oloista on tämä Kiinalainen "nahka", mutta voipihan sitten käyttää lätäköissäkin eikä tarvitse pelätä, että nahka/mokka menee rumaksi ja laikukkaaksi.Normaalikokoni on 39/40 mutta jätin tällä kertaa huomioimatta kokoaspektin tyystin ja tilasin kengän jalanmitan mukaan. Niinpä paketin saappaat ovatkin kokoa 43 ja TADAM - aivan oikean kokoiset!

Kyllä minä näillä saappailla täysiään Susirajan raittia astelen, vai mitäpä olette mieltä?

Hintaa näillä piristyksillä oli postikuluineen 27 euroa, joten tällähetkellä niitä jaloissani pyöritellessä olen oikein tyytyväinen. Jahka ne ihan liikenteessä uudistan saan nähdä miten tuo korko asemoituu oman ruotoni kanssa ja kipeytyykö selkä vai ei.
Ärsyttävää, miten joku puolikin senttiä korossa joko liian vähän tai liian paljon voi tehdä ihanista kengistä helvetin popot!

Oranssia tiistaita vaan kaikille muillekin!

 

 

 

 

Ladataan...

On ollut hyvä olla yksin. Edes yksi vuorokausi niin, ettei kukaan halua minulta mitään.

En tiedä olenko jaksamiseni rajoilla vai onko tämä fiilis vain normaalia, hetkellistä uupumusta. En ole masentunut, mutta olen jotenkin niin vihainen ja ahdistunut, riitelen jatkuvasti äitini kanssa ja ärsyynnyn pienimmästäkin asiasta myös Turjakkeelle.
Iloitsen joka aamu siitä, että pääsen lähtemään töihin ja uppoamaan kiireisen päivän rytmiin, kun en ehdi miettiä omaa elämääni laisinkaan.

Kuvittelin että isän kotiutuminen aiheuttaisi pieniä sopeutumisvaikeuksia vanhemmilleni, mutta ajattelin myös että ilo ja onni siitä, että isä on "alive & kicking ass" kantaisi ylitse mahdollisten ongelmien.
Mutta eihän se ihan niin mene.
Joka kerta kotikotona käydessäni joudun painamaan kynnet kämmeniin etten räjähtäisi heti ensimmäisten minuuttien aikana - äitini suhtautuminen isään on sivusta kuunneltuna rujoa, julmaa ja jopa ilkeää. Hän ei itse ymmärrä tekevänsä tai sanovansa mitään väärin ja minähän en sitten yrityksistäni huolimatta pysty nätisti ja rauhallisesti hänelle asioista sanomaan.
Sanon itsekin sitten rumasti ja turhan suorasanaisesti - vaikka asiasta sanoisinkin, niin tyyli millä sanat tulevat ulos suustani ei ole oikeutettu missään tilanteessa.
Silti kerta toisensa jälkeen tilanne kääntyy samaksi.

Viimeisimmän kilahtamisen aikana kehoitin varsin suorasanaisesti vanhempiani muuttamaan eri osoitteisiin. Äitini itsesääli ja isän morkkaaminen tuntuu niin pahalle minusta, että ajatus siitä, että isäni joutuisi loppuikänsä kuuntelemaan sellaista tekstiä saa minut voimaan pahoin. Parempi olisi kun asuisivat eri osoitteissa, niin saisivat nauttia niistä pienistä iloista mitä vielä ehkä edessä olisi.
Mutta eihän se ole minun asiani tuollaista päin naamaa heittää.

Kun itkin lauantai-aamuna pahaa oloani, Turjake kehoitti pysymään poissa vanhempieni luota. Mutta en minä kai siihenkään pysty. Joku voisi varmaan sanoa, että sekä minulla että veljelläni on epänormaalin tiivis suhde vanhempiimme, mutta me nyt olemme aina olleet tosi läheisiä. Jo vuosikausia olemme käyneet moikkaamassa heitä useamman kerran viikossa ja jos nyt, kun he enemmän apua tarvitsevat,  häipyisin takavasemmalle, ei sekään tuntuisi reilulle teolle.

Joku muutos tähän on löydyttävä. Kaikki voimani tuntuvat menevän toisten asioiden käsittelyyn ja muiden halujen ja tarpeiden tyydyttämiseen.
Hulluinta on se, että itsehän minä nämä valinnat olen tehnyt ja vastuut ottanut. Ei näitä väkisin ole niskaani kaadettu.
Mutta valinta on ollutkin minun omani, niin jotenkin kaiken keskellä olen kadottanut itseni tässä rumbassa.
Enkä taida enää voida oikein hyvin.

 

Ladataan...

Istun kesämökin etukuistilla ja kuuntelen kun grillihiilet risahtelevat perinteisessä pallogrillissä. Ympärillä on niin hiljaista että korvissa soi.

Tai sitten se on vain ylikierroksilla käyvän pääni kierrokset jotka korvissa humisevat.

Piti nimittäin lähteä ”retriittiin”  mökille vähän tasaamaan tunnelmia – eilen ja tänä aamunakin ehdin jo vedellä pienet itkupotkuraivarit läheisilleni ja ennen kuin suustani jotain todella pahaa ja ilkeää päästin, tempaisin laukun olalle ja ilmoitin lähteväni etsimään sisäistä rauhaa.

Se  sisäinen rauha oli tosin aikamoisen kovilla kun mökkipitäjässä kaupan pihaan kaarrettuani huomasin että kas, laukkuni, missä kukkaro (eli rahat) on, on jäänyt kotiin.
 
Eipä hätää, ajattelin ensin – istuin S-marketin pihassa ja siellähän käy Mobilepay, iloisesti vihellellen tepastelin sisään kauppaan ja onneksi tarkistin asian vielä, ennnekuin kärriäni aloin lastata.
Ei nimittäin käy Mobilepay vielä. Ei käy ei.

Huomasin kuitenkin että kaupan kassapäätteessä oli Applepay-tarra ja niinpä pistin viestiä kotiin, että laittakaapa mulle tekstarina kortin numero, aktivoin applepayn ja tadam! Shoppailu onnistuu.
Väärin, oi niin väärin.
Osuupankki ei ole tehnyt sopparia asiasta, koska haluaa kehittää ihan ikioman systeeminsä.
VOI SANONKO MIKÄ#=)€/#€=”)€=”#)=”#)!!

Seuraavaksi yritys somen puolella, huutelin FB:ssä mahdollisia lähistöllä olevia tuttuja, keneltä voisin saada käteistä ja siirtää summan heidän tililleen samoin tein. Mutta eipähän ollut hereillä vielä yhdeksän aikaan paikallisia yksilöitä.

Tekstiviesti parinkymmenen kilometrin päässä olevalle veljelle olisi ehkä auttanut, mutta tässä välissä ehti Turjake ilmoittaa, että voi omalla kauppareissullaan kiepaista sen ylimääräiset 40 kilsaa suuntaansa…
On se niin ihana ja minä sitten sille(kin) tämmöinen paska.

Keräilin siinä huvikseni Pokemoneja paikallisella hautausmaalla odotelllessani pelastavaa ritaria paikalle ja pyydystinkin monta monituista ja samalla tutkiskelin hautakiviä ja niissä olevia nimiä. Yhteenvetona: täällä tykätään tosi paljon krumeluureista hautakivien yhteydessä. Oli enkeliä ja lintua ja kynttiläkoloa  itse hautakivessä, oli lyhtyjä ja pieniä patsaitakin.
Onkohan hautakivien ulkonäössä miten nopeasti vaihtuvat trendit? Ja onkohan hautausmaalla sama kuin elävien naapuristoissa -  kun yksi hankkii jotakin, niin sitä toiset perässä? Näin olisi voinut kuvitella kun katseli niitä kivien päälle istumaan laitettujen enkeleiden määrää…

Kukkaron ollessa tiukasti kätösessäni tein viimeinkin tarvitsemani ostokset ja ajelin mökille.

 

Täällä minä nyt sitten istuskelen, yksinäinen grillimakkara tirisee grillissä ja minä odottelen sen kypsymistä sinappituubi tanassa. Johan tässä nälkä onkin.

Jossain välissä laitan saunan lämpiämään ja sen valmistumista odotellessa käyn rämpimässä metsässä ja tarkistamassa sieni- & puolukkatarjonnan.

Saunan jälkeen ajattelin upota muihin maailmoihin jonkun hyvän kirjan avulla, siemailen haaleaa valkkaria (jääkaappi on rikki) enkä ajattele ketään enkä mitään arkista ja normielämään kuuluvaa.

This is me-time.

Ladataan...

Huhtikuussa 2016 vedin megalomaaniset lipat Joensuun torilla korkkarin koron tartuttua kiveyksen koloon. Ja juu, olin kyllä nautiskellut myös alkoholipitoisia juomiakin, mutta syy ei ollut humalatilan (sillä kertaa). Sain aivotärähdyksen, asentohuimauksen ja menetin hajuaistini. Näistä tunnelmista voit lukea lisää tästä ja tästä.

Reilut kaksi vuotta on kulunut tapaturmasta, mutta edelleenkin hajuaistini on varsin puutteellinen. Alun täydellistä hajuaistittomuutta ajatellessani, olen kuitenkin kiitollinen tästäkin vähästä mitä tänä päivänä aistimaan pystyn. Ja koska hajuhermo ei selkeästi katkennut, niin toivoahan aina voi lisää ja lisää uusia aistimuksia!

Mutta mitä hyötyä on siitä, ettei oikein haista mitään?
 Listaanpa tässä huvikseni neljä etua vajavaisesta hajuaistista.:

*Voin mennä bajamajaan tai ulkovessaan festareilla tai kyläillessä korpisoturien luona, koska P**ka on yksi hajuista, joita en aisti ollenkaan.  En sitten pätkääkään.

*En haista myöskään hienhajua, joten tänne vaan halailemaan puusavotan jälkeen tai maratoonin juostuasi, ei nyrpisty nenä enkä kavahda pois.

*Yleensäkin suurin osa pahoista hajuista välttelee hajuhermoani, voin tyytyväisenä istuskella vaikka puolimädäntyneen raadon vieressä tai nautiskella auringonpaisteesta lietelantasäiliön kylkeen nojaillen.

*Missään ei ole minun nenääni tunkkaista, eikä väsyneinkään rantojen ritari värisytä nenäkarvojani inhon puistatuksiin, service with a smile ei siis väisty kasvoiltani, vaikka tiskille hoippuroisi asiakas, joka ei ole huolehtinut hygieniastaan sitten Presidentti Ahtisaaren.

Tasapuolisuuden vuoksi listaan myös neljä haittapuolta, kun yksi aisteista ei toimi täysillä:

*Suurin murhe on minusta se, että hajuaistin vajavaisuus vaikuttaa suuresti myös makuaistiin. Periaatteessa "maistan" vain suolaisen, makean ja chilin (maistan ja maistan, AISTIN sen poltteen), kaikki ennen hifistelemäni nyanssit ovat kadonneet, en erota enää basilikaa purjosta tai gorgonzolaa aurajuustosta. Toki ruokien maut eroavat toisistaan, mutta en pysty enää makustelemalla tunnistamaan mausteita tai eri ruoka-aineita, joten syöminen ei ole enää niin kivaa!

*En erota hajun/maun perusteella, onko joku kaapissa oleva tai lautaselle nostettu ruoka pilaantunutta vai ei. Kun aikaisemmin vähät välitin parasta ennen- ja viimeinen myyntipäivä- leimoista, en uskalla enää luottaa omiin toimimattomiin aisteihini. Näin ollen meillä päätyy aikaisempaa enemmän ruokaa biojätteeseen (no onneksi edes sinne, eikä roskiin). Mutta pari ruokamyrkytystä koettuaan, ei ihminen ota enää tietentahtoen yhtään riskiä. EN ainakaan minä.

*En aisti vaarallisiakaan hajuja - olen mm. ajanut vuotava liuotekanisteri autossa kilometritolkulla ihmetellen, kuinka olo on niin huono ja päässä heittää...onneksi en polta röökiä enää, muuten olisi voinut räjähtää pikku autopommi!

*En enää ikinä löydä uutta ihanaa parfyymiä! Oi niin pinnallinen ajatus, mutta minkäs teen. Minulla on aina ollut muutama "oma tuoksu", joita edelleen kyllä käytän, mutta ne eivät omaan nenääni enää tuoksu niin ihanalle kuin niiden tiedän oikeasti tuoksuvan. Uusia en uskalla käyttää, koska nehän voisivat löyhkätä muiden nenään vaikka miltä!

Muistan kun joskus vuosia vuosia sitten, iltaa istuessa ystävien kanssa mietittiin,  että mistä aistista luopuisi, jos olisi pakko valita. Pohdimme mikä olisi kauheinta, olla haistamatta, maistamatta, näkemättä, kuulematta vai tuntematta mitään?
En enää muista pohdinnan lopputulosta, en muista mistä aistista olisin lopulta silloin ollut valmis luopumaan, mutta se ei tullut mieleenkään, että toisin kuin leikkiessämme, valinnan tuppaa tekemään elämä emmekä me itse.

Reilun kahden vuoden mittaan asiaan on ehtinyt tottua, eihän se konkreettisesti vaikuta elämiseen mitenkään isommin. Usein en edes muista koko vajavaisuutta.

On kuitenkin hetkiä kun apeus valtaa mieleni muistaessani miltä vastaleikattu nurmi tuoksuu, tai millainen on alkukesän syreenien huumaava makeus, kuinka lehmukset ja koivut tuoksuvat kesäillassa...
Muistan millaista on seistä syksyisessä metsässä ja vetää keuhkot täyteen mullan ja maatuvien lehtien muhevaa tuoksua.
Jouluna saatan pysähtyä tuijottamaan kuusipuuta, joulupöydän hyasinttiä ja piparkakkutaloa ja kaivata niiden tuoksua, sitä oikeaa jouluntuoksua.

Apeus unohtuu nopeasti. Haistan sentään jotain ja maistankin, näen, kuulen ja tunnen kosketukset, joten kyllä näilläkin aisteilla elämästä voi nauttia täysillä.
Ja niin minä nautinkin!

Ladataan...

Turjake on ollut elämässäni kaiken kaikkiaan 35 vuotta.

Tutustuimme opiskeluaikana ja ensimmäiset kaksi vuotta olimme tekemisissä toistemme kanssa lähinnä luokan yhteisissä tilaisuuksissa ja noh, pakko myöntää, muutamaan otteeseen vietimme aikaa keskenämmekin vähän niinkuin salarakkaina, mutta se taisi olla lähinnä nuoruusvuosien kännikiimaa tms.

Valmistumisen jälkeen meni 10 vuotta ja monta muuttoa ja muutama parisuhde ennenkuin kohtasimme uudestaan Tampereen yössä. Sattumoisin olimme molemmat silloin juuri eronneet ja päädyimmekin samaan osoitteeseen heti saman illan aikana.

Kuinka me puhuimmekaan.

Päivät eivät riittäneet kaikille sanoille, joita halusimme toisillemme jakaa niitä yhdessä makustellen ja käännellen ja tutkiskellen. Puhuimme yökaudet, istuimme kylppärissä tuntikausia tupakkaa poltellen, suihkussa lämmitellen ja jutellen kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä.

Halusimme tietää toisistamme kaiken. Aivan kaiken. Kuluneiden vuosien aikana kohdatut ihmiset, tehdyt asiat, nähdytä paikat, luetut kirjat ja katsotut elokuvat, haavat ja mustelmat, rakkaudet ja pettymykset.
Soitimme toisillemme tärkeitä biisejä ja saatoimme väitellä tuntikausia jonkin kappaleen kitarariffistä tai sointukuluista ja solistien äänenkäytön kehityksestä ja puutteista.
Mikään ei ollut liian vähäpätöistä!

Muistan aina yhden päivän, kun aamun eroaminen ja juuri silloisen puheenaiheen kesken jättäminen oli mahdotonta - jatkoimme asian käsittelyä puhelimessa. Puhelu kesti 8 tuntia.

Menimme kihloihin, muutimme yhteen. Saimme tyttären ja kahden vuoden kuluttua pojan.

Aiheet vaihtuivat elämäntilanteen mukaan. Puhuimme lapsista, siitä mitä he oppivat, tekivät, sanoivat. Puhuimme unelmasta muuttaa takaisin "kotiseudulle", ostaa omakotitalo...

Sanat muuttuivat teoiksi ja pian omistimmekin oman kodin vanhoilla kotikulmilla.

Lapset olivat pieniä ja minä täysipäiväisesti heidän kanssaan. Turjake painoi töitä omassa pihassa sijaitsevassa toimistossaan ja upposi yksinkoodauksen kuplaan, etätyössä kontakti muihin ihmisiin väheni ja tapahtui enimmäkseen netin kautta.
Nollatakseen päätään hän katseli leffoja ja tv-sarjoja. Yksinään.
Minä viipotin ympäri kyliä lasten kanssa ja vietin aikaa äiti-lapsi-porukoissa, joissa sain puhua leuat väsyksiin, lasten juttuhan ei vaiennut muuta kuin unien ajaksi, joten hiljaista ja äänetöntä ei meillä ollut koskaan, mutta keskenämme emme oikeasti puhuneet paljoakaan.

Emme enää puhuneet paljon muusta kuin päivän ruuasta ja siitä kumpi hoitaa kumman lapsen hammaslääkärit tai neuvolat ja kumpi käy kaupassa.
Lasten nukahdettua puhuimme (riitelimme) sitten siitä, kun minä en jaksanut innostua seksistä.

Hiljaisia vuosia oli muutama ja niiden ylipääsemiseen tarvittiin ammattiapuakin. Perheterapiassa puhuminen löytyi vähän kerrallaan takaisin, ensin "vähän potkien", mutta löytyi kuitenkin.

Mietimme joskus, että olimmekohan käyttäneet kaikki yhteiset sanamme loppuun silloin alkuaikoina, kun ruodimme pienimmätkin yksityiskohdat elämäntarinoistamme viimeistä sirpaletta myöten. Se oli huumaavaa aikaa.

Uuteen ihmiseen tutustuminen on mahtavaa juuri siksi, että hänestä ei vielä tiedä kaikkea. Mistä hän pitää, mitä inhoaa, miksi tekee jonkin asian juuri niinkuin hän tekee, mistä jotkut pelot ovat tulleet, oliko hänellä pienenä lemmikkieläimiä, pitääkö juuston vai leikkeleen tulla ensin leivälle...miljoonia pikkuasioita, joiden oppimista ei malttaisi odottaa!

Kun sitten on yhdessä 10 vuotta, 20 vuotta, 25 vuotta ja suurimman osan siitä mitä tekee, tekee yhdessä puolisonsa kanssa, niin puhuminen yksipuolistuu ja ohenee jotenkin.

Turjake on kehittänyt itselleen tavan tutkia jotain asiaa ja sitten pitää minulle siitä parinkymmenen minuutin luennon, jonka kestäessä kommentointini aiheuttaa otsanrypistyksen ja nauruun purskahtaminen syvän loukkaantumisen. Onneksi nämä loukkaantumiset haipuvat nopeasti nauruun yhtymiseksi, kun hän tajuaa, että aivan uuden tiedonsiirtonopeuden mahdollistavien valokaapeleiden rakenne ei ehkä kuitenkaan ole minulle mitenkään sydämenasia.
Puhumattakaan Elon Muskin kehittämän superakun sisuksista kytkentäkaavioineen. Sinänsä mielenkiintoisia tiedonmurusia, mutta minulle riittää ne murut, en tarvitse läpileikkausta.

Kun minä vuorostani innostun kertomaan hillumisestani siskonserkunkaiman lasten kanssa leikkipuistossa ja kuinka me löysimme hienoja oksia ja katokunnääonmahtavia ja avaudun suunnitelmastani askarrella niistä tulevan joulun hittikoristeita, pyörittelee Turjake silmiään ja alkaa lukea puhelimeltaan uutisia...

Onneksi löytyy vielä molempiakin innostavia yhteisiä puheenaiheita näiden arkipäivän elämän sujumista edesauttavien sopimisien lisäksi.

Lomamatkat vaikkapa Kreikkaan tai vieläkin parempi aihe on yhteinen unelma joku päivä muuttaa Kreetalle tai jollekin muulle Kreikan saarelle talvikaudeksi...
Voimme myös jaaritella ja pohtia pitkät tovit vaikkapa erilaisia mausteseoksia Intialaisen ruoan terästämiseen.
Leffoista ja kirjoista puhumme edelleenkin paljon, mutta Turjakkeesta on tullut herkkähipiäinen valintojensa suhteen - jos murska-arvostelen hänen lempparinsa, hän käyttäytyy kuin olisin haukkunut häntä henkilökohtaisesti älykääpiöksi.

Se mikä on muuttunut eniten, on varmaankin se, että emme enää puhu niin paljon siitä mitä itse yksilöinä tunnemme ja haluamme ja haaveilemme. Minulla on omia haaveita ja suunnitelmia, vain itseäni koskevia, mutta T. sanoo ettei hän halua yksin tehdä mitään. 
Se on hänen tapansa ja se hänelle sallittakoon, mutta minä suunnittelen ja toteutan näitä omia juttujani ja niistä yritän hänen kanssaan keskustella, vaikka selkeästi ne eivät ole mieluisa puheenaihe.
Meillä on yksi perustavanlainen erilaisuus - minä tarvitsen omaa tilaa ja Turjake nauttii symbioottisesta elämästä. Ihanaa on kuitenkin se, että vaikka hän ei riemusta tanssi näiden omien tempausteni suhteen,  ei hän edes yritä niitä suitsia.

On olemassa runo, jossa sanotaan jotain tällaista (en muista sanatarkasti):

"Että olisi joku kenen kanssa olla hiljaa.
Vaieta päivän
tai viikon,
eikä toinen katsoisi pois"

Sanat ovat tärkeitä, mutta turvallinen, hyvä hiljaisuuskin on tärkeää.

Meidän on hyvä olla hiljaa yhdessä, mutta sanojakin riittää vielä 25 vuoden jälkeenkin ja vaikka ne eivät ehkä enää niin tulisieluisia, syvältäluotavia ja uteliaisuudesta kumpuavia olekaan, niin raskas ja painostava hiljaisuus ei mustana pilvenä varjosta yhteiseloamme.

 

 

 

 

 

Ladataan...

Luin Ina Westmanin Henkien saari-kirjan elokuun alussa ja kokemusta on pitänyt sulatella tänne asti.

Ja yhä epäilyttää pystynkö kirjasta sanomaan mitään järkevää.

En taida pystyä.

Maaginen tarina josta kuoriutui koko ajan jotain enemmän ja syvemmälle uppoavaa. Sanoja rakkaudesta  ihmiseen, ihmisiin, lapseen, lapsiin ja maailmaan - sanoja peitetyistä ja julkituoduista peloista, piilotetuista totuuksista.

Auttaako maailmaa enemmän pienet arkiset teot vai suuren linjan vääryyksien julkituominen maailmanlaajuisesti?

Kenen valinnat ovat ne oikeat (ja oikeutetut)? Ovatko toisen keinot oikeutetumpia kuin toisen?

Paljonko jaksaa yksi ihminen kantaa?

Kuinka pitkä on matka kahden ihmisen välillä? Riittääkö rakkaus ja onko rakkaus kahle vai turvapaikka?

Kysymyksiä ja ajatuksia herättäviä lauseita sivut pullollaan, ärsyynnyn, ahdistun, herkistyn kyyneliin...viimeiseksi tunteeksi jää sisälleni kuitenkin toivo.

Rakastan tätä kirjaa. Ehkä sinäkin kokisit sen niin? Kerro minulle!

 

Kirjailija: Ina Westman
Julkaistu: 2018-01
Kustantaja: kosmos
Sivumäärä: 234

Pages