Junassa, matkalla Helsinkiin

Kiskot vievät etelään, niinhän se vanha laulukin sanoo ja kun istun tässä työskentelyhytissä alkaa se rallatus soida päässäni hallitsemattomasti.
Minä istun junan kyydissä ihan vain oman itseni kanssa, ilman velvollisuuksia ja vaatimuksia ja matkustan Helsinkiin, missä saan viettää viikonlopun ystävättäreni kanssa kahdestaan. Se mitä teemme on edelleen epäselvää, mutta ainakin puhumme paljon, sen tiedän.

Se on hullua miten paljon meillä riittää puhumista kaikkien näiden ystävyysvuosien jälkeen, hiljaisia hetkiä ei useinkaan synny, ellemme ihan asiaksemme sellaiseen asetu.
Olemme tunteneet kuusivuotiaista, eli tänä vuonna tulee täyteen VIISIKYMMENTÄVUOTTA siitä kun ensi kerran tapasimme.
Ei meistä parhaita ystäviä heti tullut – meni seitsemän vuotta ja seitsemän luokkaa peruskoulua, ennenkuin natsauduimme yhteen lähes erottamattomiksi parivaljakoksi, mutta todellakin olemme tunteneet puoli vuosisataa.

Ja aina me olemme puhuneet. Olemme keskustelleet kasvokkain ja puhuneet puhelimessa, kirjoittaneet paperikirjeitä ja sähköpostia, lähetelleet lappusia, tekstailleet, mesettäneet, whatsupanneet…
Välillä toinen dominoi keskustelua ja välillä toinen, usein puhumme toistemme päälle ja vielä useammin räjähdämme nauruun kesken selityksen ja välistä jatkamme jopa toistemme lauseita lennosta!

Puhuminen on ihanaa kun ei tarvitse miettiä voiko sanoa niin tai noin ja että suuttuuko toinen jos sanon näin pääsee verbaalisuus kukkimaan kuin ”taivainen villiyrttivainio”. Se on Onnea isolla oolla.
Vielä isomman oon paikka on se, kun ei tarvitse selitellä taustoja koska se toinen tietää ne jo. Tietää miksi teen jonkun asian tietyllä tavalla ja tietää miksi en pidä tuosta mutta rakastan tätä.
Puhuminen on ihanaa kun voi antaa tulla kaiken mikä mieltä painaa, sanoa rumastikin jos siltä tuntuu.

Ja se toinen siinä ei suutu eikä loukkaannu eikä lähde pois. On siinä vain ja nostaa jos tarvitsen nostajaa tai pitää maanpinnalla, jos olen tyystin lentämässä tuulen mukaan.
Ja minä teen hänelle samoin.

Olen matkalla Helsinkiin, missä minua odottaa maailman paras ystävä. En malta odottaa.

Kommentit (2)
  1. Tuli ihan sellainen ooämgee-momentti,kun luin otsikon, sillä istun myös juuri nyt Helsinkiin puksuttavassa junassa, että ollaankohan samassa junassa. Noo, tuskinpa ollaan. 😀 (ja mie jään seuraavalla asemalla pois!)

    Kuulostaa siltä, että Helsingissä sinua odottaa ihan mahdottoman fanttastinen, ihana ja nauruntäyteinen viikonloppu. Nauti sielusi ja sydämesi kyllyydestä. <3

    https://astuharhaan.wordpress.com

  2. Tuollainen ystävä on ihana, jolle voi puhua kaikesta ja tietää toisen kuuntelevan. Ja että voi äristäkkin, ilman että toinen sanoo soronoo.

    Mulla oli joskus yksi ystävä, jonka kanssa puhuttiin kyllä kaikesta, mutta toinen tuppasi itse sanomaan toisille rumasti, muttei kestänyt jos hänelle joku sanoi joskus vastaan tai huomautti käytöksestä. Moisen takia se ystävyys sitten katkesikin, kun en jaksanut olla sylkykuppi ja sanoin kerran vastaan rajummin. Ja enpä ole kaivannut. On nimittäin todella väsyttävää miettiä mitä voi sanoa ja miten. Ystävälle pitäisi voida sanoa kaikesta ja miten vaan, ilman räjähdystä.

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/08/16/ei-paineita/

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *