Kuolemaa kohti – ikäkriiseistä
Minulla on ollut, tai jos ei ole ollut, niin olen kyllä vaikka väkisin kehittänyt, kriisejä elämässäni, mutta yksikään niistä ei ole ollut seurausta ikävuosistani.
Oli ikäni mitä kymmentä hyvänsä, olen aina kokenut olevani juuri oikean ikäinen.
Kokematta ovat jääneet:
Kolmenkympinkriisi
Nauroin aikanaan kolmenkympinkriisin kanssa angstanneille ystävilleni ja mikä on vielä huvittavampaa, nauran nyt heidän lastensa kolmenkympinkriiseille. Taipumus ikäkriiseihin taitaa siis olla periytyvää?
Kolmekymppisenä asiat alkoivat loksahdella paikoilleen mitenkään isommin yrittämättä, tokihan edelleen hölmöilin, tein virheitä ja vääriä valintoja, mutta ne oli helppo ohittaa ajatuksella, että kun kerta selvisin kaikista aiemmista, oikeasti järjettömistä, tempauksistani, niin jees, elämä kantaa.
Kolmekymppisyydessä tuntui ystäväpiiriä ahdistavan aikuistuminen.
Tsiisus. Joka kerta kun kuulen tuon ininän, miten joku ei aio ikinä kasvaa aikuiseksi ja miten aikuisuus on jotain, mikä on suurinpiirtein pahempaa kuin elävältä grillaaminen, tekee mieleni särkeä vähintään mätä kananmuna inisijän otsaan.
Ihminen aikuistuu siinä vaiheessa kun muuttaa omilleen ja elättää itsensä, piste. Jos et aio aikuistua, niin jää isin&äidin nurkkiin notkumaan ja olemaan niiiiiiin nuori ja vapaa ja rajaton.
Jos joku äkillisesti alkaa elää tylsää ja jämähtänyttä elämää täytettyään kolmekymmentä, niin se on kyllä yksilön ihan itse, omassa pienessä pallopäässään tekemä typerä valinta.
Ei aikuistumista.
Neljänkympinkriisi
Usein nelikymppisenä ovat perustoiminnot ja elämä jo arkipäiväistyneet. On työ, harrastukset, puolisokin, jos sellaista on kaivannut. Eli periaatteessa kaikki ok.
Mutta koska kaikki on periaatteessa VAIN ok, on siinä hyvä sauma muodostaa kriisi.
”Tässäkö tämä nyt on?”
Nelikymppisenä taitaa varsinkin naisilla kriiseily perustua peilikuvan muuttumiseen ja lasten aikuistumiseen (jos on niitä jo parikymppisenä maailmaan pykännyt). Työelämässä kaikki uudet työkaverit alkavat olla nuorempia kuin itse, lääkärit näyttävät lukiolaisilta ja lapset naureskelevat keski-ikäiselle äidille/isälle.
Itse en parikymppisenä ehtinyt lapsia tehdä, koska omasin liian suuren janon kokeilla kaikkea ja kaikkia, joten lasten saaminen jäi +30 asti. Omat lapset olivat minun ollessani nelikymppinen vielä pieniä ja tiukasti kotona, eli ei oireilevaa tyhjän pesän syndromaa kaihertamassa sielua ja sydäntä meillä. Työelämässä pyörin ikähaarukaltaan 18-50-vuotiaiden opiskelijoiden kanssa sulassa sovussa ja tämä asetelma osaltaan hävitti koko ikäasian mielestä. Olin sellainen mitä olin aina ollutkin.
Vanha sanonta kuuluu, että nainen on 17-vuotiaana kauneimillaan, mutta eihän se silloin vielä oikein ole edes nainen! Ei toki enää sakkolihaa ja muutenkin toimiva naisenALKU, mutta kaikinpuolin pelkkä raakile. Sanonnan onkin todennäköisesti keksinyt joskus muinainen neitsyitä keräilevä patruuna…
Todellisuudessahan nelikymppisenä peilikuvassa näkyy elämää kokenut ja suorastaan hehkuvan upea naisihminen, joka tietää missä menee ja mitä haluaa! Nelikymppinen tietää mikä tuntuu (ja näyttääkin) hyvälle juuri itsellä. Tietoon kun vielä lisää uskalluksen tuoda se kaikki julki, niin naiseus nelikymppisenä on yhtä juhlaa!
Minä koin itse olleeni oikeastaan täydellinen Nainen nelikymppisenä. Ihan oikeasti. Elämä rullasi mukavasti, perheen kanssa pystyi tekemään mitä vain, yksinkin pääsi lähtemään ja menemään ja itsetunto kävi (yli)kierroksilla.
Osasin tehdä mitä vain, mitä en osannut, opin nopeasti hyväksikäyttäen vuosien antamaa tietopohjaa. Taloudellinen tilanne mahdollisti kaikkien mahtavien tietotekniikka- ja tekniikkahärpäkkeiden kokeilun ja käytön…
Peilistäkin katsoi upea ilmestys, eikä se edes tainnut johtua alkavasta viherkaihistakaan, koska sain noihin aikoihin ihan urakalla potkia nilkoista kiimaisia kaksi- ja kolmekymppisiä puumanmetsästäjiä (oikeastaan ainoa kriisinaihe nelikymppisyydessä).
Viidenkympinkriisi vai -villitys?
En valitettavasti saanut puolesta vuosisadastakaan angstia kehitettyä. Päinvastoin.
Viisikymppisten kunniaksi repäisin itseni irti epätyydyttävästä työstä ja sain mahdollisuuden nauttia vain olemisesta.
Tietysti tuon liikkeenhän voisi lukea viidenkympinvillitykseksi? Hmm…tuota ajatustapa pitää joku yösydän pohtiakin. Ehkäpä pääsen sittenkin kirjaamaan itseni kanssasisarteni kuoroon ja todeta kuinka kamalaa onkaan ikääntyä!
No ei.
Tottahan se on, että jos viisikymppisenä työttömäksi joutuu, niin on vaikeaa työllistyä uudelleen. Varsinkin jos asustaa Susirajalla eikä omaa tulista kunnianhimoa ja loputonta halua uhrata henkistä/fyysistä hyvinvointiaan pysyäkseen noususuhdanteen aallonharjalla. Niinkuin minä. Ei kiinnosta, eikä ole ikinä kiinnostanutkaan uraputkeilu.
Mutta minä hölmö en osaa silti stressaantua. Olen tehnyt erilaisia töitä alle kaksikymppisestä ja uskon edelleen, että kyllä se työpaikka eteeni tipahtaa, kunhan sitä tosissani lähden etsimään. Viisikymppisellä on laaja verkosto ja osaaminen, se minkä me häviämme synopsien napsahtelunopeudessa, voitamme kokemuksen tuomalla virheiden minimoimisella (kunhan emme anna itsemme jämähtää sementtiin ja valitse sitä ”asiat on aina tehty näin”-tietä).
Viisikymppinen on toivottavasti oppinut hyväksymään vuodet kasvoillaan ja vartalollaan, silti ymmärtänyt (viimeistään nyt) alkaa pitää huolta kehostaan ja hyvinvoinnistaan ja mikä tärkeintä – ymmärtänyt olla lähtemättä metsästämään sitä ikuista nuoruutta!
Teimme me mitä hyvänsä, niin jos vierelle pistetään 20-/30-/40-vuotias kanssasisar tai -veli, niin kyllähän meistä ikä näkyy :) Ja pitää näkyäkin!
Suomalaisen keskiarvoinen elinikäennuste on naisilla 83,89 ja miehillä 78,16 vuotta. Miksi tuhlata siitä yhtään ikäkriiseilyyn?
Älä elämää pelkää (Kaarlo Sarkia)
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
Älä koskaan sano:
”Tämä on iäti minun.”
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.