Liian onnellinen elämä

En voi koskaan voittaa  Idolsia, X-factoria tai Voice of any fucking country, enkä mitään muitakaan kanavia myöten tule kapuamaan kuuluisuuteen musiikin alalla.

Minussa on yksi perustavanlaatuinen vika: Minulla on ollut onnellinen ja hyvä elämä.

Jo syntyessä minulle jaettiin liian hyvät kortit: Vanhempani eivät juoneet viinaa, käyttäneet huumeita tai kohdelleet minua kaltoin henkisesti tai pahoinpidelleet fyysisesti. Naimisissakin olivat eivätkä edes eronneet herkkien lapsuusvuosieni aikana.
Asuimme omakotitalossa, minulla oli oma huone ja minua rakastettiin ja kannustettiin ehdoitta. Koulussakin meni hyvin. En ikinä ollut mikään kaverimagneetti, mutta aina oli edes yksi, hyvä sellainen.
Haukuttiin kyllä läskiksi ja tonnikeijuksi, mutta siitä ne hiljeni kun joko vastasin puolta törkeämmällä tekstillä tai sen yhden kerran vedin pahinta ääliötä kupoliin. Ja velipoika ”suojeli” koko ajan siinä vieressä.

Teinivuosina pääsin opiskelemaan sinne minne halusin, poikaystäväksi sain sen kenet halusin eikä yksikään niistä pahoinpidellyt tai muuten rääkännyt. En tullut edes teiniäidiksi, kun osasin ehkäisyn salat.

Vanhemmat pysyivät edelleen naimisissa ja rakastivat ylenpalttisesti.

Okei – nelitoistavuotiaana olisin voinut kehittää suuren draaman sairastuttuani psoriasikseen, joka joillekin (varsinkin naisille) tuntuu olevan järisyttävän kamala kohtalo. Läiskiä iholla, iik ja ääk. Ei voi pistää hihatonta paitaa ja säärissäkin rumia länttejä.
Paskat niistä. Ei haitannut ihottumat menoa ja sukseeta. Kun ei itse osannut hävetä, niin ei toisiakaan huvittanut asiaan tarttua. Asiallista infoa psoriasiksesta olen kyllä ikäni jakanut. Mutta en siis elämändraamaa tästäkään irti saanut.

Vuosia ja vuosikymmeniä kertyi ja kertyy lisää. Kiitollisena koputan puuta että onnelisuus rintamalla kulku on ollut isoilla linjoilla tasaista. Toki notkahduksia on tullut ja paskaakin niskaan satanut, mutta kaikki tämä ruusuilla tanssiminen estää sen etten, vaikka hyvän mielikuvituksen omaankin, pystyisi uskottavasti seisomaan minkään tuomariston edessä ja kehittämään nyyhkytarinaa elämäni kurjuudesta.

Siis sellaista tarinaa siitä kivisestä ja jäisestä tiestä läpi miljoonien vastoinkäymisten, jonka vuoksi/ansioista nyt seisoisin siinä kärsimykseni ylevöittämänä. Että vain ja ainoastaan tämä soittaminen/laulaminen/esiintyminen piti yllä elämänhalua ja jaksamista. Ja että tämä tilaisuus tässä ja nyt on minulle kaikki ja vielä enemmän!
Ja tietysti tirauttaisin muutaman kyyneleen silmäkulmasta, mutta ah, niin varovasti ettei taidokas meikki leviäisi.

Tätä tarinaa, jonka saan kuulla joka hemmetin wannabe-tobe-artistin suusta.
Helvetti.
Kunnon muusikoista tuli ennen tähtiä kovalla työllä ja vasta sitten ne pistivät omaisuuksia pilatakseen elämänsä ja tuhotakseen terveytensä, nykyään taas pitää olla nyyhkystoori jokaisen itseään kunnioittavan tähdenalun menneisyydessä!

Joo, olen kyyninen ja kylmä ja ihan paska akka, mutta kun sen periaatteessa saman itkuvirren vähän eri mausteilla kuulee sen sadannen kerran kostea silmäisen ja leuka väpättävän tulokkaan suusta, niin ei kosketa enää tätä kivisydäntä ei sitten pätkääkään.

Eikö jumankekka enää esiintyväksi taiteilijaksi ala kuin huono-onniset ja onnettoman lapsuuden omaavat ihmiset?