Kehopositiivuus jossain hevon veessä.

 

JUURI NYT:

Vihaan ja inhoan vatsaani, joka kesti kaksi raskautta kiitettävän kimmoisana, mutta ei enää kaikista toimenpiteistäni huolimatta suostu palautumaan parin viime vuoden aikana kokemistaan tähystyksistä, laparoskopioista ja suolenpätkäisyleikkauksista.
Se rellottaa nyt täysin rotjahtaneena tuossa häpykummun päällä ja napakin on muuttanut muotoaan söpöstä kuopasta Salvador Dalin valuvaksi kelloksi. Ei onnistuisi enää shamppanjan juonti, ei sitten millään.
Vatsani on kuin pulleanlutsahtanut vanha keittiötuolin istuintyyny, joka elää omaa elämäänsä tursuten vähän sieltä ja vähän täältä.

Vyötäröni,  jota olen aina mieluusti korostanut niin leveillä kuin kapeilla vöillä on omituisesti alkanut vieroksua sen ympärille tarjoamiani vöitä. Niin nahkaiset, kankaiset kuin keinomateriaaliset vyöt ovat yön pimeydessä kadottaneet pituutensa ja niistä puuttuu tarpeelliset reiät mihin soljenkielen pujottaa.
Kuka on käynyt lyhentämässä vöitäni??
Vai onko minusta tullut salakavalasti vyötärölihava plösö!
Perkele!

Takamukseni, jonka litteydestä olen aina iloinnut (hyppyripeppu ei ole koskaan ollut minun juttuni) on levinnyt kuin Leppäsen eväät. Tai kansanomaisemmin voisin kuvailla ahteriani joskus lapsena kuulemallani lausahduksella ”sen perse on leveä kuin ladon ovet”.
Ei paljon lohduta että ei taida ne ladonovet, mihin peräsintäni vertasin, olla kovin tuttu näky monellekaan. Maaseutu kuihtuu, mutta samaa pelkoa ei minun ahterillani kyllä ole.

Selluliitti on vallannut reiteni, selkäni, käsivarteni, todennäköisesti jopa varpaidenvälistä sitä löytyy.

Entäpä sitten kasvot?

Slaavilaisvaikutteiset poskipääni ovat vastanneet maan vetovoiman kutsuun – bulldoggimaiset poskipussit roikkuvat leukaperistä ja kalkkunanheltta väpättää leuan alla. Tummat silmänaluset ovat kuopalla ja yläluomet roikkuvat. Dekolteekin näyttää jotenkin ryppyiselle.

Hiuksista ei ole paljon apua yleisilmeen kohentamiseksi: ohut hiirenhäntä roikkuu elottomana harteilla ja hyvin pyörityn yön jälkeen se ympäröi päätäni kuin huurteinen tuulenpesä koivunlatvaa.

Hampaat, ne mitä vielä jäljellä on,  asettuvat puoliksi nivelittömiin leukoihin miten sattuu ja jos innostun ylileveästi hymyilemään, niin ainakin vastaantulevat lapset säikähtävät ja saavat kestopainajaisen öihinsä useiksi vuosiksi.

Tähän kun lisätään vielä ärhäkkänä leiskuva psori-ihottuma, elettyjen vuosien suomat ryppyarmeijat ja olmimainen kalpeus niin johan kelpaa naisen elellä.

Ai niin – ja tietysti limakalvotkin on niin kuivat että jo kävellessä ritisee saatikka sitten muissa aktiviteeteissä.

Mitä?

Minullako huono päivä?