Iltapäivä taidenäyttelyssä, vol 1
Kun lauantai-aamupäivän olin viettänyt Psoriasisliiton somelähettiläs tapaamisessa ja nauttinut vielä erinomaisen lounaan YesYesYes-kasvisravintolassa suuntasin Tennispalatsille ja Helsingin taidemuseolle eli HAMille.
HAMissa kiersin :
Vilho Lammen keskeisintä tuotantoa 1920–30-luvuilta. Lampi oli Liminkalainen maatilallinen jonka ura päättyi vain 14 vuotta jatkuttuaan taiteilijan itsemurhaan. Hän ehti maatilan hoitamisen ohella maalata kuitenkin yli 500 teosta ja testata useammankin tyylisuunnan!
Tove Janssonin Freskot Juhlat kaupungissa (1947) ja Juhlat maalla (1947) , hänen akvarellinsa Nipsu ja lapset soutelemassa (1955) sekä otteita dokumenttielokuvasta Haru – yksinäisten saari. Esillä on myös 13 Toven veljen, Per Olov Janssonin, ottamaa valokuvaa.
Corinna Halenelundin sinisävyiset teokset ”Seitsemännen kerroksen takapiha”
Niin hienoja ja mielenkiintoisia kuin kaikki kolme mainittua kokoelmaa olivatkin, niin todellisen potin minun kohdallani räjäytti
Jaakko Niemelän Nostalgia.
Nostalgia on päätösosa Niemelän merenkulku tutkimusprojektille, jolla hän on työstänyt muistoja omasta isästään. Koin ”nelinäytöksisen” esityksen todella voimakkaasti: Näyttelytilaan noustessa heti ylätasanteelle pysäytti animoitu videodokumentaatio, missä puusta sataa vettä (Lähtö). Näyttelyn maaginen äänimaailma koostuu Antti Niemelän säveltämästä ambient-musiikista ja Alessandro Scarlattin kuoroteoksesta, joka tuntuu varpaankynsissä asti.
Reitti kulkee ohi rakennustelineiden varjojen ja tuulenpuuskien heiluttelemien purjeiden/verhojen tilaan, missä kaksi videoanimaatiota jähmettää valtaansa:Seitsemäs aalto vie valtamerialukselle voimakkaan myrskyn kynsiini ja minun oli välillä suljettava silmät tyytyväisenä siitä että takapuolen alla oli tukeva penkki etten alkanut potea merisairautta!
Nostalghiassa pääsee uppoamaan tiensä loppuun tulleen konttilaivan viimeisiin hetkiin ja tunnelma on järisyttävä. Kun suuri ja mahtava konttilaivaa murenee silmien edessä ja kuoromusiikki pauhaa ympärillä on tunnelma taianomainen.
Istuin penkilläni kuin naulattuna ja katsoin videoanimaatiot kerta toisensa jälkeen, Niemelän teos oli jotain uskomattoman koskettavaa. Jostain infosta silmiin tarttunut määritelmä Niemelän vallitsevista teemoista, suurten rakenteiden murtuminen, hajoaminen, tuhoutuminen ja rappio olivat käsinkosketeltavasi läsnä ja tarkennus yksilötasolle syvenemisestä käsittelemään luopumista ja kaipausta sai itselle palan kurkkuun.
HAMissa kului huomaamatta useampi tunti ja uloskäveltyäni meni pitkä hetki ennenkuin jalat koskettivat maata ja pää palasi arkimaailmaan. Ihana lauantai-iltapäivä!!