Vatsa sylissä

Olen täysin plösähtänyt etätyöskentelyjakson aikana. Työpisteeltä jääkaapille on 29 askelta ja ne askeleet ovatkin viime viikkoina olleet ne ainoat mitä on tullut otettua useampaan otteeseen päivän mittaan.
Suurisuuntaiset suunnitelmat päivittäisistä lenkeistä, jumpista ja venyttelyistä ovat hautautuneet ihanan Infinityn uumeniin, BookBeatin loputtomaan kirjatarjontaan ja Netflixin tai Canal Plussan hömppäsarjoihin ja -leffoihin.

Joka maanantaina sujautan kaksikymmpisen painonpudotusvetomme kassapussiin ja vilkutan sille surullisena – ei mitään toivoa päästä tavoitteeseen, paino ei todellakaan ole laskusuunnassa, päinvastoin. Perjantaiaamun punnitus saa sappinesteen nousemaan kurkkuun, mutta mitään konkreettista muutosta tapoihin viikottainen järkytyskään ei saa aikaan.

Kun istun tuoliin, minä tunnen vatsani reisilläni. Siis aivan oikeasti!
Istun oma vatsani sylissäni niinkuin joskus raskausaikana, mutta nyt ei sisuksissani kelli pienokainen vaan syynä on pizza, lämpimät voileivät, suklaa, salmiakkilakut…
Vatsarellukan lisäksi saan kokea vuosikymmenten takaisen tunteen kuinka reiteni hinkkaavat toisiinsa ja se on kuulkaas tunne jota en todellakaan ole kaivannut.
Olen kuin kahdella jalalla kulkeva pullataikina.

Ihan kamalaa, sietämätöntä ja raivostuttavaa.

Onneksi kesä tulee ja voi survoa kaikki puristavat, kiristävät ja kinnaavat farkut (stretchiä olevinaan, pyh!) kaapin perille ja kaivaa esiin hulmuavahelmaiset hameet ja mekot ja liihottaa ympäriinsä vatsamakkarat  ja reidet toisiinsa hinkaten.