Haipakkaa ja ”mie en osaa mittään”-päiviä

Kulunut viikko on ollut kamala. Olen tukkapystyssä ja silmät päässä seisoen vääntänyt duunia ja pimpotellut teams-puheluita työkavereille kun en vaan ole tajunnut sitä-tätä-tuota-YHTÄÄN MITÄÄN!

Tai ainakin siltä on tuntunut.

Toukokuun loppuhan on lievästi sanoen varsin kiireistä minun työpaikallani koska vaikka opiskelijoita valmistuukin pitkin vuotta, niin kyllähän se toukokuun viimeinen on se päivä, kun valmistujia on pilvin pimein.

Olen nyt saanut todeksi kokea sanonnan, että varo mitä toivot, toiveesi voi toteutua!

Kuukausi pari takaperin haikailin työkaverille, että ärsyttää ettei pääse kerralla tekemään esim. montaa valmistujaa, että saisi rutiinia hommaan, eikä jokainen uusi todistuksen laadinta olisi yhtä hankalaa…
Tadaa! Your wish has been granted!
Nythän niitä valmistujia sitten tipahti oikein roppakaupalla syliin – on sekä vanhalla opsilla kulkeneita että reformin mukaisia opiskelijoita, eli satavarmasti olen saanut olla sekaisin kuin happoa vetävä käkikello yrittäessäni pitää kaikkia lankoja käsissäni. Kun on tuntunut hetken, että nythän mie tämän tajusin, niin taatusti ei sitten Koskeen ole opinnot siirtyneet tai todistukselle ei tulostukkaan kaikki suoritukset tai opintosuoritusote näyttää muuten vain omituiselle.
KÄÄÄÄÄÄÄÄK.

Minulla on ihania työkavereita, jotka jaksavat uudestaan ja uudestaan (olen muuttunut Teletapiksi!) selvittää minulle miksi näin ja miksi ei noin ja tee tämä, korjaa tuo ja ja ja…iso kiitos heille kärsivällisyydestä ja sitä lisää kilotolkulla, koska maanantaille on vielä muutama todistus väännettävänä ja TIEDÄN joutuvani apua yhä pyytämään.

Olen tehnyt todistuksia unissanikin.

Yritän ajatella positiivisesti ja vakuuttaa itselleni että hyvä-hyvä-hyvä, näin opin nämä jutut ja seuraavat ovat aina pikkuisen helpompia.

ja päässä soi John Lennonin Imagine.