Poikanen lentää pesästä
Nyt se hetki on sitten edessä: juniori päätti, että on oikea hetki lähteä omilleen asumaan ja alkoi katsella vuokra-asuntoja.
Ensimmäiseen näyttöön tuli kutsu heti seuraavana päivänä ensimmäisestä hakemukseta ja kas, äitikin pääsi mukaan! Näytölle oli kutsuttu kaksi katsojaa, poikani ja about samanikäinen tyttö.
Kaksio oli aivan hurmaava, saunakin löytyi ja huoneet olivat valoisia ja parvekkeella sopi mukavasti aikaa viettämään, taloyhtiö vaikutti siistille ja piha-alue oli vihreä. Vuokranantaja oli vanhempi herrasmies ja jutellessa selvisi, että asunnossa oli aina ollut nainen vuokralaisena. Näinpä poislähtiessä totesin pojalle, että taisi mennä sivu suun tämä asunto…ja niinhän siinä kävi.
Mutta kiirettähän ei ollut, koska juniori kotona vielä asuu, eli mihinkään aiemman vuokrasopimuksen irtisanomisaikoihin sun muihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota.
Minä laitoin Faceen postauksen, että jos joku tietäisi lähiaikoina vapautuvana kaksiota, niin ottaisi yhteyttä, tarjolla olisi oiva ja hyvin kasvatettu (allekirjoittaneen toimesta) vuokralainen.
Ja kas! Samana päivänä sain viestin entiseltä työkaveriltani, että hänen äitinsä kaksio olisi vapautumassa heinäkuun alkuun!
Kävimme katsomassa paikan ja se oli mah-ta-va! Iso, valoisa kaksio, hieno keittiö ja koko asunnon mittainen iso parveke luhtitalon toisessa kerroksessa. Tarjolla oli huonekaluja ja valaisimia myös ostettaviksi ja keittiönpöytä tuoleineen, valaisimet ja mahtava kokopuinen 60-luvun kirjoituspöytä kävivätkin kaupaksi, kun Hujoppi niihin ihastui. Istuimme ja puhelimme niitä näitä, vanharouva oli oikein mukava ja kun aikamme siellä höpöttelimme totesi hän, että hyvälle vaikuttaa, tervetuloa vuokralaiseksi. Hujoppi sai asunnon!
Vuokrasopimus alkaa 1.7. joten viimeisiä viikkoja vietetään ”vauvan” kanssa saman katon alla.
Olen kuulostellut fiiliksiäni ja vaikka päälimäisenä on ilo ja onni siitä, että mieluinen koti löytyi niin helposti, niin pieni ikävänpoikanen kaihertaa jossain syvällä, syvällä mielenpohjalla.
Poika on luonteeltaan samanlainen hetkestä innostuva hörheltäjä kuin minä ja jään kaipaamaan yhteisiä hölmöilyjämme, hankalan päivän lopuksi vierekkäin vietettyjä juttelu-ja pelleilyhetkiä,
läheisyyttä joka on aivan erilaista kuin Turjakkeen tai tyttären kanssa…
Muistan kun tytär muutti kotoa, niin ystävät hyvin osaanottavasti surkuttelivat kuinka surullista lapsen kotoa poismuutto on, samoja kommentteja olen kuullut nytkin, mutta ehkäpä vielä tummemmilla
äänenpainoilla.
”Iso muutos”
”Yksi aikakausi on loppu”
”Nyt te sitten jäätte kahden”
”Kuinkahan teidän parisuhde kestää tämän?”
En osaa kuitenkaan (vielä?) ottaa asiaa mitenkään vaikeana, rankkana tai haastavana. Enhän osannut ottaa vaihdevuosiakaan niin, vaikka lähipiirin mukaan nekin ovat luopumista, sopeutumista ja kauhean vaikeaa aikaa.
Vaikka lapset ovat äärettömän rakkaita, ei äitiys ole ikinä ollut minulle se ainoa itseäni määrittävä asia. Kuten ei naiseutenikaan ole ollut millään lailla riippuvainen kuukautisista ja lisääntymiskyvystä.
Toki uskon Hujopin poismuuttamisen vaikuttavan parisuhteeseen.Kun Turjakkeen kiinteimmästä sosiaalisesta kolmiosta häviää se yksi vakiojalka, niin tiedän saavani rutkasti enemmän huomiota ja
minulta sitä hän myös tulee vaatimaan enemmän. Se kuinka minä tilanteeseen sopeudun onkin sitten eri juttu :)
Elämme jännittäviä aikoja – kun koti tyhjenee pojan rakkaasta läsnäolosta tilaa avatuu paljon, niin henkistä kuin fyysistäkin sellaista.
Samaan aikaan työsuhteeni on katkolla ja jos työttömäksi jään, joudun olemaan kotosalla paljon enemmän.
Voipi olla hankala yhtälö, mutta ainakin ensimmmäisiin viikkoihin sisältöä tuo Hujopin huoneen muuntaminen minun omaksi työ-/askarteluhuoneekseni, missä on aina myös vuode pojalle hänen kotivisiittejään varten.
En epäile pätkääkään että meistä tämän juniorin omilleen siirtymisen seurauksena Turjakkeen kanssa omiin nurkkiinsa linnoittautuneita toisiamme vältteleviä ja toisillemme vieraita tulee, mutta oma huone tuntuu ihanalle ajatukselle.
Kummasti voi myös vaatehuone ja kodinhoitohuone tyhjentyä, kun kaikki sinne pojan omilleen muuttoa varten pitkin vuosia hankitut tavarat nyt siirtyvät uuteen osoitteeseen. Pääsen myös viimeinkin vapaasti tutustumaan hänen huoneessaan sijaitsevaan ja hänen sänkynsä jumittamana olleeseen vaatekaappiin…mitähän sieltä löytyykään!
Mutta niin, kyllä minä pahoin pelkään, että muutama kyynel tulee vuodatettua kun ekaa kertaa tyhjää huonetta katselen.
Minun rakas, pieni ( +190 cm) poikani, vauvani lentää pois pesästä.