Huono potilas, korkea kipukynnys, hölmö ihminen

Muistan kun ensimmäistä kertaa psoriaatikoiden aurinkopainotteisella kurssilla ollessani ryhmäkeskustelussa esitettiin kysymys ”jos sinulta kysyttäisiin oletko terve vai sairas, mitä vastaisit”

Minä vastasin epäröimättä että olen terve.

 Vastaukseni herätti yhdessä ryhmäläisessä voimakkaan vastareaktion ja hän tiuskaisi, että jos en kerta ole sairas, niin mitä viikunaa teen kurssilla, joka on tarkoitettu sairaille ihmisille, psoriaatikoille?
Psoriasis (psoriaasi, psori) on tulehduksellinen pitkäaikaissairaus, joka aiheuttaa iho- ja niveloireita sekä altistaa liitännäissairauksille

En osannut ajatella itseäni sairaana, enkä oikein osaa vieläkään psoriasiksen takia niin ajatella,  vaikka vuosien mittaan se on vienyt minut aika huonoonkin kuntoon ja liitännäissairauksien takia olen leikkaukseenkin päätynyt. Pitkäaikaissairaus, niinkuin nimikin jo sanoo,kulkee mukanani koko ajan, on ollut osa minua jo yli 40 vuotta,  niin en määritä itseäni ensisijaisesti sen mukaan.

Olen aina kokenut, että olen sairas vain silloin kun olen oikeasti kipeä ja kipeä tarkoittaa minulle sitä, että joudun vuoteenomaksi. Tämä jokapäiväinen seuralaiseni on osa minua, osa joka joskus muistuttaa itsestään enemmän ja joskus vähemmän. Psoriasiksen kontolle en osaa kuitenkaan itseeni sairas-leimaa lyödä, vaikka ehkä pitäisi?

Minulla on korkea fyysinen ja henkinen kipukynnys, eikä se oikeastaan ole hyvä asia kummassakaan tapauksessa, koska usein päästän asiat vähän liian pitkälle ennen kuin reagoin.
Sigmasuolen typistyksen jälkeen kierroksella oleva ylilääkäri moitti minua siitä, että en ollut huomioinut leikkaushaavaa, joka oli auennut ja tulehtunut. Kun selitin, että haava ei ollut ollut kipeä, niin että olisin sitä huomannut, hän silmäili papereitani ja nyökkäsi itsekseen.
”te nivelpsoriaatikot olette hankalia potilaita, kun teillä on koko ajan kipuja, niin ette ymmärrä ottaa muita kipuja vakavasti ennen kuin tilanne on jo oikeasti paha”.

Olen muutenkin huono sairastamaan, enkä yleensä halua tuoda huonoa oloani tai kipujani esille.

Tämä käyttäytymismalli saa aikaan sen, että turhan usein menen lääkäriin vasta sitten, kun olen melkein kantokunnossa ja ongelma, joka olisi ollut hoidettavissa suitsaitsukkelaan vaatiikin jo isompaa panostusta.

Napsin esimerkiksi kipu- ja kuumelääkettä kasvavalla annostuksella reilun viikon järjestellessäni perhejuhlaa ja vedin sirkuksen läpi niiden voimalla – kun viimein menin sairaanhoitajan vastaanotolle ajatellen, että kai se pitää käydä kun olo ei parane, olivat tulehdusarvoni lähellä kolmeasataa ja päädyn  pikana sairaalaan tiputukseen.
Tai nieleskelen kuin lasinsirpaleita kurkun ollessa raastavan kipeä ja päänsäryltä en saa nukuttua, mutta ”kemialla parempi päivä”-mentaliteetillä mennä porskutan ja taas olen lääkäriin suostuessani niin heikossa hapessa, että tiputukseen päädyn tulehdusarvojen ollessa reippaasti yli 200.

Minulla on korkea kipukynnys, niin fyysinen kuin henkinenkin.
Olen elänyt normaalia elämää käsi murtuneena, vaivannut leipätaikinaa sillä murtuneella kädellä harmitellen ehkä ohimennen, että pitkäänpä vaivaa yksi pieni kaatuminen.Olen viettänyt pitkän illan ja yön kurssijuhlassa monen sentin palkeenkieli polvessa teipattuna ja saanut seuraavana päivänä haukut työkavereilta kun en lääkäriin ajoissa lähtenyt ja lihaisa palkeenkieli tulehtui pahasti. Iso, rosoinen kolmioarpi muistuttaa yhä märkineestä lovesta jalassani.
Tai olen istunut työpaikan parkkipaikalla autossa itkemässä, kun ajatus töihin menosta on riipinyt niin pahasti ja olisin varmaan jatkanut niin hamaan harmauteen, ellen rutiinityöterveystarkastuksessa olisi purskahtanut itkuun ja itkenyt tuntia putkeen terveydenhoitajan kysyttyä ”kuinka sinä voit?”.

Ja silti en opi.

Joku minun päässäni käskee minun olla reipas.

Pienestä ei valiteta eikä ihan joka risauksesta lääkäriin lähdetä (ja tästä samasta asiasta kiukkuan äidilleni koko ajan. Ei omena putoa kauas puusta!. )
Kun viimein lääkäriin lähden, ajattelen aina häpeillen, että mitä minä täällä jonoa kasvatan oikeasti kipeiden ihmisten jarruna. Tulehdusarvojen kiikkuessa taivaissa tai röntgenkuvan näyttävän murtumaa hengähdän sisäisesti helpotuksesta, että huh, olinhan minä oikeasti kipeä!
Tunnen silti huonoa omaatuntoa, kun olen niin hyvinvoivan oloinen ulospäin. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun sairaanhoitaja/lääkäri on ihmetellyt kuinka voin olla niin pirteä sellaisilla labra-arvoilla ja minä vain hymyilen anteeksipyytävästi.

Biologisen lääkityksen aloitettuani olen tietoisesti opetellut huomioimaan itseäni paremmin ja jos en nyt aivan ensimmäisestä kuumepäivästä ota yhteyttä terveyskeskukseen, niin viimeistään kolmannesta, kun olen kyllästynyt kuuntelemaan Turjakkeen motkotusta ne kolme päivää.
Työstän päässäni myös sitä, että kipeänä on oikein ja hyvä levätä, sairausloma ei tarkoita sitä, että nyt on aikaa pestä lattialistat hammasharjalla tai tehdä vintille suursiivous.

Kun on kipeä, saa levätä ja hoitaa itseään.
Ihan samalla tavalla, kuin hoitaisin läheisiäni heidän ollessaan taudin heikentämiä.
Kun on kipeä, pitää levätä ja hoitaa itseään.

Osaatko sinä olla kipeä?