Golden years?

Nainen on kasikymppiseksi ”hyvässä kunnossa”, asuu puolisonsa kanssa kotona, ulkoilee  ja hoitaa kotiaskareet pieteetillä, jolla harva nuorempikaan samaan pystyy. Väsyy toki entistä helpommin, mutta mikäs hätä eläkeläisellä, ottaa päiväunet ja lepää, kun tarvis iskee. Toimeentulon puolesta ei tarvitse huolta kantaa, töitä on tehty koko elämä ja puolison menestyksekäs ura yrittäjänä varmisti huolettomat ”Kultaiset Vuodet” rahan puolesta.

Elämä ei aina kuitenkaan mene niinkuin tanssia vaan – nainen on sairastunut muistisairauteen.

Tämä on ollut lähiperheelle selvää ilman virallista diagnoosiakin viimeisen vuoden, kun ongelmat ovat kasvaneet ja muistisairauteen liittyvät masennus ja voimakkaat mielialavaihtelut ovat värittäneet elämää enenevässä määrin.

Elokuussa hän suostui viimein lähtemään muistihoitajalle ja vastaanottoaika saatiin sovittua asiallisen ajan päähän soitosta.
Ensimmäiselle vastaanotolle toivottiin mukaan läheistä ja tytär lähtikin kuskiksi, henkiseksi tueksi ja ulkoiseksi muistiksi mukaan, varmistamaan, että reissusta jäisi selkeät tiedot käteen.
Muistihoitaja oli todellakin luotu tehtäväänsä, jo puhelinpalvelusta paistoi läpi välittäminen ja halu auttaa  – myös varsinaisella vastaanotolla kohtaaminen oli lämmin ja  tilanteesta jäi hyvä mieli,  vaikka testitulokset kallistuivatkin pelätyn lopputuloksen puoleen. Toivoa nostatti kuitenkin se, että nyt asialle tehtiin jotain ja mahdollisella lääkityksellä ainakin muistisairautta saataisiin hidastettua.
Vastaanotolla elokuussa varoitettiin, että lääkäri ehtisi tuloksiin tutustua aikaisintaan lokakuussa, jolloin  voitaisiin odotella aikaa mahdollisiin lisätutkimuksiin ja lääkärin vastaanotolle.

Toisin kävi.

Lokakuu soittelee viimeisiä säveliään, eikä lääkäriajasta  tietoakaan.

Tytär soitti muistihoitajalle kysyäkseen missä mennään ja sai kuulla tämän:
– Suuri on alueella pula geriatreista(KIN) .
– ei toivoa, että tämän vuoden puolella aikaa saisi. Ei edes ”toimistoaikaa”, missä lääkäri testitulokset lukisi ja päättäisi mahdollisista lisätutkimuksista.

Vaikka miten järki ymmärtää, että tyhjästä on paha nyhjäistä, että jos lääkäreitä ei ole, niin aikoja on mahdoton jakaa, tunteista nousee pinnalle  suorastaan vihaa alueen sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymää kohtaan.
Muistisairaus saa  edetä rauhassa etenemistään ja tehdä Naisen ja tietysti myös kaikkien läheisten  elämästä aina vain vaikeampaa ja ahdistavampaa. Pelko, epätietoisuus ja voimattomuuden tuska saa vapaasti tehdä heidän arjestaan aina vain raskaampaa.

Toki –  Nainen on jo 80-vuotias, eikä näin ollen enää tuottava yksilö tälle yhteiskunnalle, joten eihän hän varmaan ansaitsekaan enää panostusta sen eteen, että hänen loppuelämänsä olisi edes hetkittäin hyvää ja iloa antavaa.

Olkoon siis hänen elämänsä päivä päivältä pienempää, pelottavampaa ja rajoittuneempaa, mitä väliä, hänhän on vain vanhus.

Kohtele minua hyvin,
sitten kun en enää muista nimeäni.
Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen.
Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen,
sitten kun en enää ole tuottava yksilö,
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä.
Välittäkää minusta,
antakaa rakkautta,
koskettakaa hellästi.
Kello hidastaa, eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan,
mutta siihen on vielä aikaa.
Antakaa minulle arvokas vanhuus.”

– Tuntematon