Ai minäkö kärttyinen?
Kurkkua kutittaa, nenää kaihertaa, paleltaa.
Kuulen makuuhuoneeseen asti kun Turjake ryystää kahviaan ja mussuttaa lounastaan keittiössä.
Nyt se raapii itseään, hartaasti ja antaumuksella.
Ja ähisee.
Ärsyttää. Ihan kaikki.
Yskänpuuska iskee taas ja tuntuu kuin kielenpäälle kertyisi keuhkonriekaleita, yskiminen ei tunnu asettuvan millään ja lopulta poika tulee viereisestä huoneesta kysymään teenkö kuolemaa.
NO EN TEE KUN YSKIN VAAN!
Päätä särkee. Särkee. Särkee.
Yritän koostaa opaskurssin matskuista jonkinlaista selkeää dokumenttia, josta päntätä asioita mutta kun huomaan kirjoittavani aivan puutaheinää, lopetan tuskastuneena. Kun ei aivot toimi niin ne eivät toimi.
Kuumaa teetä. Inkivääriä. Lisää teetä.
Turjake tulee kokeilemaan otsaa ja onnistuu olemaan niin kovakätinen että pääsen taas sähähtämään sille jotain tosi ystävällistä ja häätämään sen ulos makuuhuoneestamme.
Jos lukisi jotain.
Keskittymiskykyni toimii ehkä viisi minuuttia ja sen jälkeen huomaan palaavani joka kolmannen lauseen jälkeen taaksepäin tarkistamaan kuka sanoi mitä ja kenet nyt sitten lopulta murhattiinkaan.
Aivan liian vaativaa touhua kokonaisvaltaisen proosan lukeminen.
Siirryn blogimaailmaan.
Hetken lueskeltuani työnnän molemmat käteni takapuolen alle, koska muuten saisin hyvin nopeasti vihamiehen lähes jokaisesta bloggaajasta, jonka postauksia luen. Minusta tuntuu että tänään kaikki kirjoittavat ainoastaan älyttömyyksiä ja typeryyksiä ja haluaisin aukoa päätäni heille oikein olantakaa ja isänkädestä.
Onneksi tajuan, että mielipiteeni eivät ehkä ole nyt kaikista objektiivisimpia ja tauti tekee minut yliherkäksi ihan kaikelle.
Käyn keittiöstä lisää teetä ja kohtaan pari epäröivää silmäparia tuijottamassa mustanpuhuvaa olemustani. Kaadan teetä mukiini ja murahdan pahoitteluni, ”taidan olla vähän kärttyinen, anteeksi”.
Korviani särkevä naurunmylvähdys repii tärykalvojani ”ai vähän” ?
Palaan takaisin sänkyyn ja vedän peiton korvilleni.
Perkele.