Suru ei kysynyt saako tulla

Keskiviikkoiltana vastasin tuntemattomasta numerosta tulevaan puheluun. ”hei tämä on Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolta xx. Onkohan sinun isäsi nimi y.y”.
Istuin, tai pikemminkin tipahdin sängylle.

Isäni oli saanut aivoverenvuodon ja hänet oli juuri siirretty leikkaussaliin.

Kuuntelin koko vartalo täristen hoitajan kertomusta ja yritin pitää itseäni kasassa. Äitiäni oli yritetty tavoittaa, mutta hänen puhelimeensa ei saanut yhteyttä. Lupasin lähteä heti kertomaan asiasta hänelle ja ilmoittaa myös veljelleni. Leikkaus kestäisi kuulema useita tunteja, hoitaja kehoitti soittamaan iltakymmenen jälkeen ja kysymään tilannetta. Jos leikkaus loppuisi aikaisemmin, soittaisi kirurgi meillepäin.

Miten ihminen voikin toimia rationaalisesti vaikka tuntuu että sydän on mennyt pirstaleiksi ja päässä pyörii miljardi ajatusta, joista yhdestäkään ei sekunnin sadasosaa pidemmäksi ajaksi saa kiinni.
Mutta niin minä toimin. Puin päälleni, mies puki päällensä,poika puki päällensä, otin avaimet puhelimen laukun. Ajoimme äitini luo ja matkalla soitin veljelleni.

Äiti oli kissan kanssa ulkona ja johdattelin hänet sisälle ja hän selitti kissan punkkitilannetta ja ”noitui”, miten isäni ei taaskaan ole ilmoittanut mitään mihin aikaan tulee kotiin mökiltä. Saunakin oli lämpiämässä. Kun viimein istuimme sohvalla kerroin hänelle, että isä on saanut aivoverenvuodon ja on leikkauksessa.

Minä pysyin kasassa ja skarppina, koska tiesin että minun oli oltava se vahva siinä tilanteessa.
Ja minä pystyin siihen. Äiti rakas.

Veljeni tuli perheineen ja kertasin taas kerran mitä minulle oli puhelimessa kerrottu.

Kello eteni kuin mataen, mutta viimein viisarit näyttivät kymmentä ja soitin saamaani numeroon. Isä oli yhä leikkauksessa.

Viiden minuutin päästä soitti kirurgi ja pistin puhelimeni keskelle keittiön pöytää kaiutintoiminto päällä, että kuulisimme kaikki mitä lääkäri kertoo.

Kamalaa. Rumaa. Tunteetonta.

Kirurgi kertoi verenvuodon olleen todella suuri – 8cm x 8cm x 8xm, kaikkea ei hän ollut saanut poistettua, mutta periaatteessa leikkaus oli mennyt ok.
Mutta.
”kyseesssähän on lähes 80-vuotias henkilö, joten yleensähän ei hänen ikäisiään edes leikata, mutta koska kyseessä näytti olevan niin hyväkuntoinen vanhus, päätin antaa hänelle mahdollisuuden.”
Sitten seurasi kertomus siitä, että todennäköisesti isä olisi tajuissaan muutaman tunnin sen jälkeen kun hänet  aamuyöllä herätettäisiin ja todennäköisesti hän ei tajuaisi mitään olisi myöskin täysin halvaantunut.

Kysyin häneltä, että yritääkö hän kertoa meille, että jos haluamme hänet elossa nähdä, olisi parempi ajaa Kuopioon heti.  Ja niinhän hän totesi juuri sanoneensa.

Veljeni katsoi minua pöydän toiselta puolen ja kysyi vain että monelta lähdetään.

Ajoimme yötä myöten Kuopioon – jos syy olisi ollut joku muu kuin mikä se oli, olisimme varmasti nauttineet kauniista ja rauhallisista maisemista matkan varrella. Nyt keskityimme vain ajamiseen ja takovien ajatusten rauhoittamiseen. Pääsimme turvallisesti perille ja etsiydyimme kirurgian teholle, jossa meidät otettiin ystävälisesti vastaan. Saimme käydä hetken isän luona pienissä porukoissa. Ratkaisimme kivi-sakset-paperi, ketkä menisivät ensin ja minä voitin.

Isä makasi sängyssä niin pienen näköisenä.

Mutta kun menimme lähemmä, hän avasi silmänsä ja vastasi puheisiimme. Puhe oli vähän epäselvää, mutta hammasproteesien puuttuminen vaikutti asiaan myös. Halasimme häntä ja juttelimme hetken. Hän muisti tapahtuneen ja vaikka vasen puoli oli selkeästi heikompi, pystyi hän liikuttamaan käsiään ja jalkojaan. Emme saaneet viipyä kauaa ja teimme veljeni perheen kanssa vahdinvaihdon. Oli helpottunut ja yllättynytkin olo – jos kirurgin puhe ei olisi ollut niin synkkää, olisimme olleet todella toiveikkaita ja onnellisia. Isähän oli OK, ajatellen, että hänelle oli juuri tehty aivoleikkaus!

Veljeni ajoi vierailun jälkeen takaisin kotiin, mutta minä ja lapset jäimme yöksi Kuopioon. Nukuimme muutaman tunnin ja torstai aamupäivällä palasimme sairaalaan. Isä oli siirretty teholta neurologian osastolle valvontahuoneeseen ja saimme tavata häntä rauhassa. Välillä hän oli hyvinkin ”ajan hermolla” ja välillä taas juuttui jankuttamaan jotain asiaa. Ja nukahteli kesken lauseen. 

Lasten seurassa ja äidilleni soittaessa pystyin pitämään tunteet kurissa ja kertomaan asioista ilman itkua tai nieleskelyä, mutta kun jäimme puolison kanssa kahden en jaksanut enää pitää skarppia roolia yllä vaan itkin ja itkin ja itkin.

Itkin/itken omaa isääni, jota olen aina katsonut ylöspäin, sitä isää joka ihan oikeasti, osaa kaiken, korjaa kaiken ja keneltä aina löytyy apu oli ongelma mikä hyvänsä.  Maailman rauhallisinta ja turvallisinta ihmistä elämässäni. Ihmistä, joka vielä lähempänä 80-ikävuotta jaksaa innostua uusista vempaimista ja autoista, rakastaa ajamista niillä, keksii mielikuvituksellisia ratkaisuja arkisiin ongelmiin ja pystyy keskustelemaan mistä vain, kenen kanssa tahansa. Ja on aina ollut olemassa. Minun isäni.

Se kaikkivoipa ja kaiken osaava mies makaa nyt tarkkailuosastolla vuoteessa ja on toisten hoidettavissa. Sen älykkään ja viisaan miehen päässä ajatukset laukkaavat sekavina eikä hän aina tiedä missä hän on. Välillä hän katsoo kohti ja hetken päästä haluaa pois sängystä ja päivän töihin. Pitää pukea työvaatteet, tehdä ruokaa perheelle!
Hän katoaa. Ja tulee takaisin.

Minuns isäni. Supermies.

Ja se mitä meillä on, on toivo. Ja rakkaus.

Ja suru. Suru joka uhkaa murskata alleen toivon. Mutta ei rakkautta.

Meillä on toivo.
Meillä on rakkaus.