Vaikka miten surisi, elämä kulkee eteenpäin

Tänään tulee viikko siitä kun isä sai aivoverenvuodon. Vaikka tuntuukin, että se on ainoa asia, mikä päässä pyörii, niin elämähän kulkee omaa kulkuaan koko ajan.

Menin maanantaina töihin ja jatkuva asiakasvirta, Mukulakadulle kirmaavat lapset ja tiedonhaluiset matkailijat estivät ajatusten jumittumasta vain isän tilanteeseen. Myös veljeni palasi töihin.
Vain äitirakas on yksin kotona ja joutuu pyörittelemään asiaa koko ajan päässään, hänelle katkoja painajaiseen tuovat hetket kissaherran seurassa, meidän vierailumme ja pätkäinen yöuni.

Päivä rytmittyy töiden lisäksi kolmeen soitettavaan puheluun: aamulla kysytään kuinka yö on mennyt, iltapäivällä tiedustellaan päivän tutkimukset ja yleinen vointi ja illalla vielä yksi puhelu, jolla isän päivä kootaan yhteen. Soitamme puheluja vuoronperään ja sitten tuomme muut ajantasalle viestein ja puhelinsoitoin.
Kunpa isän kunto asettuisi niin, että saisimme hänet tänne kotipaikkakunnan sairaalaan, Kuopiossa kun emme voi koko ajan olla ja töiden jälkeen emme edes vierailuaikojen sisään sinne ehtisi, ajoaika suuntaansa kun on kaksi tuntia.

Olin heti keskiviikkona isän leikkauksen jälkeen ilmoittanut, etten osallistuisi lauantaiseen kaupunkiopaskurssin näyttökokeeseen, mutta lauantaiaamuna huomasin  kuitenkin istuvani bussissa muiden joukossa. Sanoin arvioijille, että yrittäisin vetää osuuteni, mutta jos ajatukset eivät asettuisi loogiseen jonoon, lopettaisin näyttöni kesken.
He ymmärsivät asian tilan ja kannustivat yrittämään.
Sain neljännen opastusvuoron ja vedin pätkäni lonkalta, tiesin jo kierroksen aikana jättäneeni pois yhden ison asiakokonaisuuden, mutta enpä jaksanut siitä isommin stressata.
Näyttökoe kesti yhteensä lähemmä kolmea tuntia, meitä oli 11 kokelasta paikalla ja jokainen veti n. 15-20 minuutin pätkän. Kokeen jälkeen arvioijat vetäytyivät toiseen huoneeseen ja me opaskokelaat jäimme viereiseen huoneseen juomaan kahvia ja nauttimaan pikkusuolaisia ja kakkua. Suoritustemme läpikäyminen vei neljältä arvioijalta reilun tunnin – onneksi meille oli tuo kahvitarjoilu järjestetty, koska jos olisimme tyhjänpantteina tuomiota odotelleen, niin porukalta olisi mennyt totaalisesti hermot.
Ehkä kirjoitan opaskokeesta tarkemmin myöhäisemmässä vaiheessa, kun jaksan keskittyä siihen, mutta lopputuloksena oli kuitenkin se, että nyt minä olen sitten virallinen kaupunkiopas. Opasmerkkien luovuttaminen tapahtuu parin viikon päästä järjestettävässä tilaisuudessa kaupungintalolla.
Ehkä saavutus olisi tuntunut makeammalle, jos sen perustuksena ei olis tämä surun ja huolen määrä. Sunnuntaina taas Kuopiossa käydessämme kerroin isälle läpäisseeni näytön ja hän onnitteli minua ”sydämensä pohjasta” todeten, että ”olet ensimmäinen kaupunkiopas meidän suvussa” ja puristaen kättäni omalla toimivalla oikealla kädellään.

Eilen kävimme poikani kanssa leikkaamassa kotikodin nurmikon ja se kävi äitini sielunpäälle pahasti –  mutta sää on kuitenkin kuuma ja jos äiti itse olisi sitä mennyt tekemään, olisi hänetkin saatu piipaa-autolla sairaalaan viedä.
Avun vastaanottaminen on hänelle lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa!
Eli helppoa ei tule jatkossa olemaan silläkään saralla.

Mutta aurinko paistaa tänäänkin, halaan äitiäni, veljeäni, Turjaketta ja lapsiani, kerron taas että rakastan ja jopa hymyilemme ja nauramme silloin tällöin.

Elämä kulkee, tapahtui mitä hyvänsä, joten on vain jaksettava, vaikka pieninkin askelin, kulkea mukana.