Puutarha villiintyy
Heräsin aamulla nukuttuani putkeen pisimmän yön puoleentoista viikkoon. Keitin kahvia, kasasin aamupalatarjottimen mukaani ja hipsuttelin takakuistille istumaan.
Olo oli levännyt ja seesteisehkö – isä tuotiin kaksi päivää sitten tänne Joensuuhun sairaalaan ja tietoisuus siitä, että hän on lähellä ja mahdollisuus mennä tervehtimään aina kun siltä tuntuu, tuo omituista kyllä jonkinlaisen turvallisuuden tunteen mieleen.
Voin sallia itselleni hetken lähes meditatiivisen hetken pihaa tuijottaen ja kahvia juoden.
Piha on niin vihreä, että melkein silmiin sattuu.
Nurmikenttä on parturoitu siististi kiitos Herra Huttusen, joka uskollisesti huitelee pitkin pihamaata ohjelmointinsa mukaan, mutta kukkapenkit, mansikkamaa ja muut istutukset ovat reilussa viikossa peittyneet maanisella vauhdilla kasvaneisiin rikkaruohoihin.
En jaksa välittää. Vihreä on vihreää vaikka sitten rikkaruohossa ja silmäni iloitsee vehreydestä.
Jokapaikasta tunkevien rikkakasvien (ja vähän kukkienkin & hyötykasvien) rehottava kasvun ihme antaa uskoa kaiken jatkuvuuteen.
Lupiineja ei tässä kohtaa viime kesänä kasvanut, mutta nyt kasvaa. Ja huonosta maineestaan huolimatta kukka ilahduttaa syvällä sinellään mieltäni suuresti.
Tänään puen ehkä työhanskat käteen ja kitken vähäsen. Tai sitten en. Villiintyköön pihamaa.
Istun tässä kuistilla ja kuuntelen lintujen laulua, hätistelen hyttysiä ja rauhoitan mieleni.