EI hyvä päivä

 Jos antaisin ajatusten kääntyä tuleviin kuukausiin ja vuosiin, minä saattaisin romahtaa. En koomisesti, niinkuin Putouksen Ansku vaan rujosti, rumasti ja ääneen huutaen kuin haavoittunut eläin.

Milloin minusta tuntuu seuraavan kerran hyvälle?

Miten aikuinen, oman perheen omaava ihminen voi olla yhä näin kiinni omissa vanhemmissaan? Minulla on huono omatunto, kun en ole isäni luona ja minulla on huono omatunto kun en ole äitiäini tukemassa. Pelkään menettämistä mutta pelkään olla lähelläkin.

Kuinka voin olla vihainen äidilleni hänen heikkoudestaan? Kun hän tavatessamme aloittaa heti valituksen, kuinka hän ei jaksa eikä kestä ja kuinka hänellä on vaikeaa ja oikein kieriskelee itsesäälissä, voisin kirkua raivosta.
Minäminäminäminäminä.
Isä makaa lepositeissä sairaalassa levottomuutensa takia, vasenta puoltaan hän ei ”tajua”, ruoka ei maistu, tuntuu että hän kuihtuu silmissä…ja äiti aloittaa virtensä kuinka hänellä on vaikeaa.
Enkä minä jaksa ymmärtää ja rauhoitella vaan suutun.

Veljen kanssa puhellessa toistan kerta toisensa jälkeen, että me selviämme tästä. Me selviämme tästä. Me selviämme tästä.
Me selviämme tästä koska meidän on pakko.
Nyt on meidän vuoromme antaa takaisin kaikki vuosien aikana saamamma apu ja tuki ja rakkaus sekä ymmärrys.

Joku yritti lohduttaa minua sanomalla, että Suru on hinta, jonka joudumme maksamaan rakkaudesta, mutta ei se minua lohduttanut.

Tämä on painajainen, josta ei ole enää heräämistä entisenlaiseen arkeen.

Ihmiset ympärilläni suunnittelevat juhannusta ja juhlia, yöttömän yön taika tuntuu ympäröivän jokaisen, mutta minä tunnen kahlaavani jossakin tummassa, pimeässä ja tahmeassa, joka yrittää peittää minut päästä jalkoihin.

Minua palelee.