Ei enempää kuin jaksat kantaa

Viime viikko oli kaikkien hyvien hetkienkin alla raskas.
Äidin aivokasvain konkretisoitui jotenkin pelottavammaksi, kun aika Isolle Kirkolle neurologille tuli postissa ja hänellä oli muutama huono päivä päänsärkyineen, näköhäiriöineen ja mielialaswingeineen. Isä miettii synkkiä asioita omasta tilanteestaan ja hermoilee olemattomia. Pysy siinä sitten tyynenä ja kannustavana ja yritä nostaa mielialaa toisilta ja estää itseäsikin uppoamasta murheen laakson soihin.

Jos olisin (missähyvänsä) uskossa, niin ehkä ottaisin tämän ”ihmiselle ei anneta enempää taakkaa, kuin mitä hän jaksaa kantaa” -lohdutuksen seesteisellä mielellä, jumalaan uskoen ja sydän luottamusta täynnä vastaan.
Mutta tällaisena tapakristittynä mieli kapinoi vastaan.

Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta tuollaisen ääliökliseen lohdutukseksi lausujaa tekisi mieli läväyttää korville – ja yleensä kun tämän kannustavan lausahduksen tarjoajat vielä ovat niitä, kenelle se luoja ei ole murheita pahemmin jaellut, niin anteeksi vain, pistää vihaksi.
Kannanhan minä murheeni ja taakkani ja ainahan asiat voisivat olla huonomminkin (tämäkin lausahdus on parhautta!), mutta mitä muuta sitä voisi tehdä kuin mennä eteenpäin tuli niskaan minkälaista paskaa hyvänsä? Jaksoi tai ei.

Pitäisiköhän piipahtaa jumalanpalveluksessa, jos usko laskeutuisi sydämeeni ja rauha valtaisi mieleni, niin että herran haltuun vaan laskisin kaiken ja ilon kautta kulkisin läpi vastoinkäymisten kivisen tien?