Alavireinen olo
Istun sohvannurkassa ja katselen tylsänä ulos ikkunasta. Lumen ja valon määrä häikäisee silmiä ja ihmettelen miksi en ole höperön lailla touhuamassa ulkona jotain, ihan mitä tahansa, niin kuin yleensä teen tällaisina päivinä.
Jos oloni olisi musiikkia, olisi se joku haikeankatkeralla alttoviululla venyttäen soitettu melankolinen soolo, tai ilmaan haipuva sellon itku.
Koko viikon olen tuntenut oloni kuin ulkopuoliseksi itsestäni.
Olen viettänyt mahdollisimman paljon aikaa pois kotoa, töiden jälkeen olen moikannut ystäviä, hoidellut vanhempieni asioita tai vain vaellellut ympäriinsä kaupungilla. Kotona istun tässä sohvannurkassa tai makuuhuoneessa lukien kirjaa tai vain tuijottaen seiniä.
Haluaisin, kaipaisin suunnattomasti yksinoloa.
Minulla on joku omituinen en-edes-tiedä-mikä, mutta olen tyytymätön vähän kaikkeen kotiarjessani.
Mies ärsyttää, jälkikasvukin, jos ei nyt ihan ärsytä, niin ainakin huolestuttaa ja…
Kaikkia/kaikkea muita on liikaa ja minua liian vähän.
Töihin ei tämä aallonpohja seuraa, vaan oikeasti iloitsen joka aamu kun pääsen avaaman koneita ja odottelemaan tasaista asiakasvirtaa, nauran vapautuneesti niin asiakkaiden kuin työtovereidenkin kanssa.
Mutta kun leimaan itseni ulos töistä ja suuntaan parkkitaloon hakemaan autoa, valuu alavireinen nahkeus ylleni kuin tahmea siirappi.
En haluaisi mennä kotiin.
Iltaisin menen nukkumaan niin ettemme vahingossakaan päädy hereillä ollen samaan vuoteeseen ja aamulla herään ennen kellonsoittoa, että saisin aamiaisen nauttia itsekseni.
En jaksaisi toisen läsnäoloa.
Ja silti mitään ei ole tapahtunut, ei riitoja, ei erimielisyyksiä, ei mitään.
Todellakin syy on minussa, en vain osaa itsekään nyt selvittää että mikä on se perimmäinen syy tälle ulkopuolisuuden ja alakulon tunteelle.
Kaivan taas esille vanhan mantrani.
This too will pass.
Ehkä saan itseni uskomaan siihen kun tarpeeksi monta kertaa sitä mielessäni kertaan.