Töissä – etenemisen, tyydytyksen vai rahan vuoksi?
En ole ikinä ollut ”kunnianhimoinen”, kun sana on liitetty työelämään. En ole ikinä halunnut ns. edetä urallani, koska työ on ollut itselleni alusta alkaen vain oikean elämän rahallisesti mahdollistava toiminto.
Palkka ei myöskään ole ollut ensisijainen peruste valita työpaikkaa – se mikä on ollut ja on edelleen tärkeää, on se, että työ on mielekästä, haastavaa ja että töissä on kivaa.
Kyllä – töissä pitää ehdottomasti olla kivaa. Periaatteitani työssä ja toki muussakin elämässä on aina ollut ”mummon sananparsi” Jos joku asia pitää tehdä, pitää se tehdä kunnolla. Näin olen toiminut ja uskallan väittää olleeni jokaisessa duunipaikassa erinomainen siinä mikä on työnkuvani ollut. Jokaisessa työpaikassani olen kiitosta saanut niin osaamisestani, asenteestani kuin persoonastani. (Tässä kohtaa röyhistelen rinta rottingilla).
Töissäkäynti on läpi vuosien antanut rytmin arkeen ja vaikka joskus olenkin ollut totaalisen tympiintynyt kustannuspaikalle raahautuessa, niin kyllähän niin viikonloput kuin lomatkin tuntuvat töissä oltua moninkertaisesti upeammille! Nautin uusien asioiden opppimisesta ja olenkin tietoisesti koostanut työurani määräaikaisista pätkistä mitä erilaisimmilla työnkuvilla kartuttaakseni osaamistani ja ehkäisemään tylsistymistä. Minulla on työhistoriani (+ 40v) aikana ollut kolme toistaiseksi voimassaolevaa sopimusta ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, sopimuksen ”pysyvyys” jopa ahdistaa. Muutokset ovat tottakai jatkuvia, mutta kun perustyöstä muodostuu rutiinia, osa sen kiinnostavuudesta katoaa.
Niinpä en ole pahemmin sureskellut kun ensimmäisestä vakkaristani seitsemän vuoden jälkeen 2013 yt-neuvotteluiden seuraksena sain vapautuksen töistäni. Suoraan sanoen olin onnellinen päästessäni pois, tarjosin kollegoille kuoharia ja suklaata ennen kuin lauleskellen poistuin vapauteen.
Pidin pitkän kesäloman, silloin vielä liitonkorvauksella eleli varsin ruhtinaallisesti, koska pieneniväthän samalla kulutkin. Töissä käydessä kuluu ainakin itselläni paljon enemmän rahaa, sitä menee lounaisiin, kahvitteluun, matkakuluihin jne jne. Kesän jälkeen aloitin aikuisiän innolla uutta ja opiskelin pari vuotta. Paluu työelämäänkin sujui varsin kivuttomasti.
Elämäni toisessa vakkarissa muutamia vuosia myöhemmin eteen tulleet yt:t yrityskauppojen jälkeen sitten saivatkin jo kurkkuun karheutta, olin surullinen todella ihanasta työporukasta luopumisen takia. Mutta toisaalta sain taas mahdollisuuden hakea jonnekin uuteen, ennen kokemattomaan paikkaan.
Nyt olen kuudetta vuotta ”vakkarinna” nykyisessä työpaikassani ja tuntuu että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän työ häiritsee vapaa-aikaa 😀 Tekemistä oikean elämän puolella on enemmän kuin mitä päivän tunnit sallivat touhuilla ja vaikka teenkin omasta pyynnöstä jo toista vuotta 80% työaikaa, vie ison palan vapaa-ajasta vanhempien asioista huolehtiminen ja heidän hyvinvoinnistaan huolehtiminen ja huolestuminen. Ädin 84v Alzheimer ja isän 86v aivoverenvuodon jälkioireina laskeutuva erilainen muistihankaluus tuovat haastetta arkeen ja kotiavusta huolimatta myös meitä lapsia tarvitaan muuhunkin kuin kahvitteluun.
Palkkatyö on alkanut tuntua pallolta jalassa.
Muutama vuosi sitten suunnittelin yksinkertaisesti hyppääväni omatoimiseen ”eläkeputkeen” – mietin, että kuusikymppisenä irtisanoudun, kärsin pakollisen karenssin ja jään työttömäksi, kunnes työllisyysvelvoite minut puoleksi vuodeksi kunnantöihin avittaa ja siitä eteenpäin pianhan se alin eläkeikäkin koittaisi, eikä tarvitsisi miettiä vieläkö kuuskymppinen on käypää kulkijaa työmarkkinoilla.
Mutta eipä mene asiat enää niin, ei pääse tämä kurppa lusmuilemaan, koska aika kuivaksi kävisi kukkaron pohja työttömänä, ei ole kunnilla enää työllistämisvelvoitetta ja liitonpäivätkin ovat luetut! Ja sitten vielä se samperin eläkeikäkin vaan nousee ja nousee!
Maa on täynnä nuoria, ainakin teoriassa työintoisia ihmisiä, niin joutaisi meidän yli kuuskymppisten paikat heille. On tietysti monia jotka eivät voi tai halua jäädä pois töistä ja säännöllisistä tuloista ennen kuin on viimeinen pakko ja suotakoon heille vapaus tehdä töitä vaikka hamaan hautaan jos se on heistä palkitsevaa. Mutta on meitä sellaisiakin, ketkä ovat valmiita kiristämään vyötä ja viettämään aikansa itselle merkityksellisimmissä ympyröissä.
Minulla on työvuosia takana yli 40 vuotta, niistä vuosista miinustettuna kaksi äitiyslomaa ja pari lyhyttä pätkää työttömänä. Olen aina tehnyt työni viimeisen päälle ja pyrkinyt olemaan isommin vinkumatta, ellei ole ollut esittää parannusehdotuksia valittamiini asioihin. Perusluonteeltani olen ylioptimisti, joten jonkin verran veikkaisin myös valoa/iloa työyhteisöihini pätevän työpanoksen lisäksi kantaneeni.
Mutta.
Viimeisen vuoden aikana on tuttavapiiristä kaatunut manan maille useampi itseni ikäinen tai jopa nuorempi ihminen ja huomaan ajattelevani yhä useammin, että pitäisikö kaikesta huolimatta heittäytyä tyhjän päälle ja aloittaa loppuelämänsä eläminen kokopäiväisesti vapaana ”työn ikeestä”. Hetken valaistumisen jälkeen olkapäälle kuitenkin kipuaa se Järkevä Minä ja alkaa saarnaamaan, että eihän sitä nyt niin voi tehdä ja pitää sinun eläkettäsi kartuttaa ja pyhällä hengelläkö ajattelit elää kun rahaa ei tulisi mistään jne jne.
Niinpä taas kerran huokaan ja napsautan työläppärin päälle.
Ja pistän uuden Loton vetämään.
Mitä työ merkitsee sinulle?