Anna Isän osata
Kun olin parikymppinen kammosin kaikkia alle teini-ikäisiä ihmisiä, mutta kaikki ystäväni eivät olleet samasta muotista, joten ystäväpiirissäni oli myös lapsellisia pareja (vauvakuumeisista naisystävistä puhumattakaan).
Muistan iltapäiviä kahvitellen tai piiitkiä puheluja näiden ystävieni kanssa, eikä puheenaiheena olleet festarit, vaatteet, meikit, tai ne lapsukaiset, vaan niiden isien osallistumattomuus lapsen hoitoon. Kuinka kaikki oli niin kurjaa kun yksin joutuu kaiken tekemään ja xx ei koskaan tee mitään.
Mitäpä siinä lapseton muuta kuin nyökkäili osanottavaisesti. Vähän teki mieli puolustella miesraukkaa, että kyllähän tuo yrittää, mutta kun ei koskaan tee sinun mielestäsi mitään oikein, niin varsin pian lakkaa yrittämästä.
Koska jostain ihmeen syystä lähes jokainen näistä äideistä tuntui ajattelevan, että vain ja ainoastaan hänen tapansa oli se oikea tapa lasta hoitaa ja käsitellä.
Kun Isä otti kitisevän lapsen syliinsä oli ote väärä tai juuri silloin olisi pitänyt antaa VilleVenlan kelliä ja kitistä. Jos ei ottanut niin nasaali äsähdys moitti lapsen itkettämisestä.
Pukiessa Isä laittoi väärän paidan, väärät housut ja mekkohan se tänään piti olla. EIKÄ todellakaan se vihreä vaan tuo kukallinen. Ruoka piti syöttää tietyllä lusikalla ja tietystä kulmasta. Vaipanvaihtokaan ei mennyt ihan Äidin mielen mukaan.
Kaikesta mitä isä (yritti tehdä) teki, löytyi moitittavaa ja korjattavaa.
Näillä eväillä olikin sitten aika nopsaan helppo nostaa Marttyyrin kruunu kivistäville ohimoilleen ja todeta joka välissä, kuinka ei pääse mihinkään eikä ole omaa aikaa, kun eihän sitä lasta voi xxx:lle jättää kun ei se pärjää.
Minä sain ihan ummikkona kolmekymppisenä lapsia ja se oli opettelun paikka itsellenikin. Asioita siis opeteltiin Isän kanssa yhdessä. Kummallakaan ei ollut kokemusta eikä tietoa vauvoista tai lapsista, joten kumpikaan ei voinut sen Oikean Totuuden julistajan roolia itselleen omaksua.
Koska molemmat lapset tulivat maailmaan sektiolla, oli alussa kotiuduttuani toimintamalli jo vähän pakonkin takia se, että minä tossuttelin ympäriinsä ja tein mitä kärsin ja mies toi nälkäisen vauvan syömään ja vaihtoi vaipat, koska en pystynyt varsin jykevinä syntyneitä kullannuppujamme alkuun nostelemaan.
Miehen hoivavietti pörräsi suorastaan ylikierroksilla ja välistä tuntui, että minä en ollut muuta kuin ruokinta-automaatti.
”Kuule nyt olet ollut jo kaksi viikkoa kotona synnytyksen jälkeen, soita jollekin kaverillesi ja menkää kahville tänään. Minä jään tytön kanssa kotiin, me pärjätään, pakkasessahan on äidinmaitoa”.
En siis ikinä saanut edes mahdollisuutta asennoitua niin, ettei lapsen Isä osaisi jotain tai että hän ei pärjäisi. Hän pärjäsi loistavasti.
Niinpä kaikki ystävättäreni huokailivatkin vierailuillaan, kuinka iiiiihana mies mulla on ja millä minä saan hänet tekemään noin paljon vauvan kanssa. Että he joivat ekan kahvikupillisensa ihan yksin vasta palattuaan työelämään ja siinä minä vain istuskelin heidän kanssaan ja mies leikki lasten kanssa olohuoneessa.
Niin istuskelin.
Koska uskoin ja luotin tuohon lapsieni Isään enkä ikinä epäillyt hetkeäkään hänen olevan huonompi tai epäpätevämpi huoltaja, syli ja hoivaaja. Turjake, vaikka joskus puolisona osasikin olla (suoraan sanottuna) täysi paskapää, on ollut Maailman Paras Isä. Ainoa asia, johon hän ei ole pystynyt on ollut imetys, ja vauva kun ei todellakaan kuole, jos äidinmaito tai yhtä hyvin korvike hänelle pullosta syötetään, niin sekään ei ole selitys äidin ylivoimaiselle ja pakolliselle ”uhrautumiselle”.
”XX se vaan käy pelaamassa sulkista ja kavereiden kanssa kaljoilla, mutta enhän minä pääse mihinkään kun…” PYH
”Kyllähän minäkin harrastaisin xxx, mutta kun eihän IrmaOlavia voi jättää yksin niin pitkäksi aikaa”
Sain kuulla ihmettelyä ja paheksuntaa kun läksin yksin esim. viikonloppureissulle ystävättärien kanssa, malliin ”kuinka sinä voit jättää lapset yksin” ja ”minä en ole käynyt missään ilman lapsia niiden syntymän jälkeen, EN ole kyllä halunnutkaan”
Jos he eivät halunneetkaan, niin miksi valitusvirsi siitä, ettei pääse mihinkään kun Isä ei osallistu?
Ja yksinjättäminen? Härregud, minä jätin ne ISÄNSÄ kanssa, en sulkenut makuuhuoneeseen keskenään tyhjään taloon.
Onko tuo Isien dissaaminen jotenkin sisäänrakennettu tiettyyn nais-/äitityyppiin? Koska sama virsi kaikuu edelleen, missä ikinä kuljenkin.
Olen jutellut monien miesten, niin uusien Isien kuin jo vähän kokeneempienkin versioiden, kanssa ja lähes aina tulee tuo ilmiö esiin. Äidit eivät LUOTA lapsensa Isään vaikka eivät sitä tietysti myönnäkään. Mutta mitä muuta kuin epäluottamusta se on, että Isän tapa tehdä asioita ei kelpaa tai on Äidin mielestä väärä?
Katsokaa peiliin Marttyyri-äidit ja seuraavan kerran kun haluaisitte avata sanaisen arkun ja kommentoida alentuvasti, ärhäkästi tai napakasti korjaten Isän tapaa hoitaa YHTEISTÄ lastanne, pitäkää suunne kiinni ja ANTAKAA ISÄN OSATA!