Aallonpohjaa

Paska kevät.

Huhtikuussa katkesi vuoden alusta jatkunut piristävä lenkkelilyputki ”jonkin rikkimenemiseen” ja siitä lähtien on liikkuminen ollut yhtä tuskaa. Fyssarilla on käyty ja lääkärissä on käyty ja röntgenissä on käyty, särkylääkettä jos minkämoista nappailtu ja kepin kanssa klenkattu.
Luut on ehjät eikä nivelrikkoakaan löytynyt, siinä ne positiiviset pointit. Mutta kun jalalle ei kärsi varata ja istuminen, nouseminen sekä jopa kytkimen käyttö autoillessa jymäyttää kipupommin lonkanseudulle, niin eipä ole kivaa.

Pihamaa on lähes luonnontilassa, vuohenputki kukoistaa peittäen kaikki vähänkin ajatuksen kanssa istutetut perennat ja ainoatakaan sipulia, perunaa, kurpitsaa ei ole istutettu. Onneksi haravointi ei ole muutenkaan kuulunut tapoihini, niin ei sitä tarvitse murehtia.
Mutta vihreää mitä vihreää, ei kait tuo piha täysin tuhoudu, vaikka yhden kesän saakin villiintyä. Omaa mielentilaa tuokaan ajatus ei paljon kevennä. Suomeksi sanoen vituttaa huolella ja hartaasti. Kun pitkän ja lumisen talven on odottanut sitä, että pääsee möyrimään ja lapioimaan, kyykkimään ja kitkemään eikä sitten saakaan sitä tehdä, niin kyllähän se iskee sieluun.

Vanhempien kanssa rumba senkun kiihtyy. Äiti muisti heikkenee koko ajan, hän tulee surullisemmaksi ja masentuneemmaksi päivä päivältä, koska vielä kuitenkin ymmärtää oman tilansa.  Asiat katoavat ja saan vastaanottaa itkuisia puheluja varsinkin siitä, että kissalle ei ole yhtään ruokaa vaikka juuri pari tuntia aikaisemmin olen sitä purkkitolkulla heille vienyt. Mutta kun ne eivät löydy.
Isällä on omat ongelmansa, päivä on yö ja yö on päivä. Vika on kellossa, ei hänessä. Muuten hän on hyvinkin skarppina, vaikka usein jääkin viikoiksi jauhamaan jotain asiaa, mistä on itselleen ongelman tehnyt.

Äiti ei auta isää, eikä ota vastaan apua isältä, joka sitä mieluusti antaisi mahdollisuuksien mukaan. Eivät oikein mahdu samaan huoneeseen ja kun siellä menee käymään alkaa säksätys, jota kieltäydyn kuuntelemasta tai ottamasta kummankaan puolta.
Lähden kotiin todeten, että siinäpä riitelette, en ala välimieheksi.
Väärin kai sekin.
Mutta pakko paeta, että en itse uppoaisi.

Syksyllä kun aloitin mielialalääkkeet, oli puhetta, että katsotaan keväällä josko niitä alettaisi ajaa vähitellen alas, mutta en todellakaan aio lopettaa nappien syömistä nyt. Sivuvaikutuksia ei ole tullut muita kuin painonnousu ja mieluumin olen ylipainoinen kuin masentunut ja rikki. Työterveyslääkäri uusikin reseptin vielä puoleksi vuodeksi, katsotaan sitten onko tilanne yhtään valoisampi.
Realisti kun olen, niin tiedän että vanhempien suhteen tilanne vain pahenee, mutta jos saan oman fysiikkani kuntoon, jaksan kaikkea paremmin kun pääsen liikkumaan ja ulos ja metsään.

Että semmoinen kevät.