Alavireisiä ajatuksia uudesta vuodesta

Yleensähän tässä vaiheessa vuotta tavataan hehkutetaan kaikkea ihanaa mitä erinäisistä vaikeuksista huolimatta on saanut kokea ”vanhan vuoden” aikana ja into piukeana suunnitellaan huippujuttuja tulevalle vuodelle. Itsekin varsin optimistisena yksilönä olen näin toiminut.

Mutta tänään, tänä vuonna päällimmäinen tunteeni on outoa kyllä jonkinlainen pelko tulevasta ja suru menneestä. Tietenkin vuoteen on mahtunut upeita juttuja ja aivan satavarmasti myös vuosi 2022 tuo hienoja hetkiä elämään, mutta vuosi 2021 on konkretisoitunut sen, että kaikki on katoavaista ja elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista.

Olen aina, kaikista kapinoinneistani ja omapäisistä tempauksistani huolimatta ollut Isän ja Äidin tyttö, vanhempani ovat kuuluneet elämääni ja perheeni elämään tiivisti ja oleellisena osana kokonaisuutta. Olen saanut apua, rakkautta ja ystävyyttä runsain mitoin osakseni ja jotenkin epärealistisesti olettanut näin olevan aina ja ikuisesti.

Eihän se niin mene.
Me kaikki ikäännymme ja jos ei pelkkä vuosien kertyminen vaikuta elämään, niin sairaudet sun muut kyllä pistävät polun jossain vaiheessa kivikkoisiksi. Ja tokihan olen aina tiennyt, että jonakin päivänä herään aamuun, jossa kumpikaan heistä ei ole hengittämässä samaa ilmaa enää. Jotenkin olin kuitenkin kuvitellut, että Duracell-vanhempani lähtisivät ”saappaat jalassa” ja äkillisen menetyksen tuskaa jo etukäteen sureskellutkin jossain mieleni perukoilla.

Mutta.

Isäni kolme vuotta sitten saama aivoverenvuoto osoitti että asiat kulkevat omia latujaan. Vaikka isäni kuntoutui oivallisesti, vaikutti tapahtuma paljon omankin perheeni elämään, ajokortin menetys ja muut mitä erilaisimmat rajoitteet ja hidasteet tekivät sen, että meitä ”terveitä” tarvittiin moneen asiaan avuksi ja neuvoksi. Vuonna 2020 maailman muuttamisen aloittanut koronakaan ei asioita helpottanut, mutta päivä kerrallaan on menty, välillä paremmilla ja välillä huonommilla fiiliksillä.

Äitini järkyttyi isän sairastumisesta aivan täysin, hän hautautui kotiin, ei vastannut enää ystäviensä puheluihin, ei avannut ovea ja muutenkin kuin katosi elämästään. Ainoa, mikä hänelle tuntui/tuntuu merkitsevän on hänen kissansa. Isän kohdalla hän näkee lähinnä vain kaiken sen mitä isä ei enää pysty tekemään ja säälittelee oman elämänsä kurjuutta. Jo aiemmin, jopa naureskellen huomioitu muistamattomuus ja samojen asioiden toistaminen paheni ja paheni.
Viime elokuussa olin äitini mukana, ”ulkoisena tallennusasemana”, kun pitkän taivuttelun jälkeen hänet saatiin suostumaan lääkäriin. Muistihoitajan vastaanotolla  tapaamisen lopputuloksena sanottiin ääneen viimeinkin sana muistisairaus. Geriatrille ei hän ole vieläkään aikaa saanut ja koronan nyt pahetessa ties milloin hänelle sellainen suodaan.

Muistisairaus, mikä ikinä se nyt laatuaan onkaan, on tehnyt elämästä(mme) todellisen vuoristoradan. Apua tarvitaan ja tietysti myös annetaan aina vain enemmän ja enemmän, mutta äidin masennus, itsesäälissä kieriminen ja jatkuvat mielialanvaihtelut itkusta vihanpurskahduksiin rasittavat arkea paljon. Paljon.
Voin vain kuvitella, millaista on vanhempieni elämä heidän ollessaan kahdestaan jatkuvasti, kun itselläni menee tunti ellei toinenkin kaivautuessani murheen alhosta ylös kotikotona käytyäni.

Rakkaista, kovin rakkaista vanhemmistani, tukipilareistani läpi elämäni on tullut niin pieniä, väsyneitä ja välillä niin kovin eksyneitä tässä elämässä, että sydämeni on hajota surusta ja tuskasta heidän puolestaan. Ja omasta puolestani myös.

Onko tämä ollut viimeinen joulu, jonka he omassa kodissaan viettävät?
Onko tämä viimeinen joulu, jonka he yleensäkään viettävät?
Jaksanko kantaa kaiken sen avuntarpeen jota he tulevat tarvitsemaan ja jonka sydämestäni haluaisin heille tarjota. Ulkopuolista apua ei äitini suostu ikinä vastaanottamaan, vaikka sen hankkiminen heille olisi taloudellisesti ongelmatonta, joten asia jää minun (ja veljeni) kontolle.
Mutta jaksammeko me, särkymättä itse.

Kuinka kaikki tämä vaikuttaa minun, puolisoni ja lasteni välisiin suhteisiin ja elämään?

Riittääkö minulla empatiaa enää kotiin asti, kun Turjake kaipaa tukea ja apua oman terveytensä kanssa?
T:n verenpaine huitelee taivaissa ja kun yhden yöllisen säikähdyksen jälkeen hän viimein lääkärille itsensä sai, kotiintuliaisina oli verenpainelääkitys. Elämäntapojaan hän ei halua näköjään muuttaa, vaan luottaa nyt kemiaan.
Minä olen varmaan ilkeä ja kylmä paskiainen, kun en halua paapoa hänen sohvalla makaamistaan, salmiakin mussutusta, viinin lit..eikun nautiskeluaan ja totaalista liikkumattomuuttaan hellittelemällä hänen kärsivää persoonaansa.

Aikamoinen ristiriita tuon vanhempien auttamishalun ja puolison auttamishalun välillä…

Varmaan olenkin kylmä ja tunteeton.
En (pienestä) yrittämisestä huolimatta pysty näkemään vanhusten ja hänen tilanteensa samanarvoisuutta, koska T. on omat vaivansa aiheuttanut aivan itse ja tietäen elämäntapojensa vaikutuksen. Kun ratkaisukeskeisen luonteeni mukaisesti haen tietoa asiasta ja yritän puhua liikunnan ja ruokavalion merkityksestä lääkityksen lisäksi, saan kuulla että en tue häntä yhtään. Enkä varmaan teekään sitä siinä muodossa kuin hän toivoisi. En vain osaa.

Onneksi jälkikasvun elämä tuntuu olevan suht´koht kohdillaan tällä hetkellä (*koputtaa puuta*), etten murehdi heidänkin elämäänsä!

Ja sittenhän olen minä itse.
Minun olisi pidettävä itsestäni huolta, että jaksaisin auttaa rakkaitani, ketkä apuani tarvitsevat, mutta kuinkahan tässä käy.
Vaikka inhoakin kaikkia voima- ja tsemppilauseita, niin pitäisköhän minun punaisella tussilla kirjoittaa jokaisen huoneen seinään lentokoneista tuttu ”pue happinaamari ensin itsellesi ja auta vasta sitten muita”.

Mistähän ja millaisen  happinaamarin  minä löytäisin?