Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Olen aina oudosti viehättynyt tietyntyyppisistä lauseista ja ”Me täytytään valosta” on juuri sellainen lause, joka pysähdyttää minut.

Stormin esikoiskirja alkoi hieman sekavasti, enkä sujahtanut tekstiin niin sujuvasti kuin yleensä tapahtuu ja pistinkin kirjan syrjään odottamaan otollisempaa lukufiilistä. Nyt viikonloppuna satoi kuin saavista kaatamalla ja avasin teoksen uudestaan rauhoittuen lukemaan tyynykasan keskelle makuuhuoneessamme.

Ja se oli menoa.

Monen kertojan näkökulmista koostuva palapeli koostuu ydinperheen, isovanhempien ja naimattoman tädin elämän paloista. Muistoista, toivesta, nykyhetkestä ja ehkä vähän tulevaisuudestakin.
Kertojat ovat lihaa ja verta.

Perheen lasten äänellä kerrotut jaksoja lukiessa tulee mieleen omien lapsien tapa puhua ja mielikuvituksen liikkeet heidän ollessaan pieniä. Harva kirjoittaja osaa pistää paperille lapsen mieltä ja todenmakuisia sanoja, mutta Storm tekee sen uskottavasti ja tyylillä!

Isoäidin purkaukset ahdistavat suorasanaisuudessaan ja kylmyydessään, mutta rehelliseltä hänenkin ajatuksensa ja kuvauksensa tuntuu. Perheen isä ja äiti, sekä äidin siskokin ovat tekstin luomina lihaa ja verta.

Tyylimuotojen vaihtelu tekee kirjasta vähän heittelehtivän, mutta sellaistahan elämäkin on. Luku luvulta sekalaista ajatuksista, muistoista ja tapahtumista muodostuu kuitenkin tiivis ja riipaisevan elämänmakuinen tarina.

Joka täyttää lukijankin valolla.