Annika Brusila: Verisukua

Sain Annika Brusilalta sähköpostia ja tarjouksen arvostella hänen uutukaisensa Verisukua.

Annika kuvaili kirjaa seuraavanlaisesti:
”Se kertoo identiteetin etsinnästä, hajoavasta perheestä ja sukupolvien
yli tehtyjen päätösten vaikutuksista. Meno on inhorealistista, mustaa
huumoria kaihtamatta.”

Inhorealismia, mustaa huumoria? No totta kai minä halusin ottaa tarjouksen vastaan!

Isoja muutoksia rysähtää Violan ja Kallen elämään.
Viola pakkaa kassinsa ja muuttaa Turkuun koska ei enää jaksa elämäänsä ja elämänsä ihmisiä, itseäänkään.
Kun Kalle vielä sulattelee vaimon pakenemista saa hän puhelinsoiton mieheltä, joka kertoo olevansa hänen biologinen isänsä. Eikä Kalle edes tiennyt olevansa adoptiolapsi. Ja nyt uusi isä tarvitsee hänen luuydintään. Biologinen äitikin on elossa.
Viola kokoaa itseään Turussa  ja Kalle yrittää pitää elämää (ja perhettä?) kasassa Helsingissä.
Elämänmakuinen tarina höystettynä todenkuuloisella dialogilla vie vauhdilla mukanaan ensisivulta lähtien.

Viola ja Kalle ovat hahmoina ruman realistisia ja todellisia, mutta juuri se viehättikin minua kirjassa. Heidän reaktionsa tilanteisiin ja asioihin ovat arkipäiväisiä ja tuttuja omasta elämästäkin. 
Pakko myöntää, että itse tunsin jopa kateuden häivähdyksen lukiessani Violan reteästä muutosta pois kotoa. Violan ajatukset ja tunteet kun olivat hetkittäin kuin suoraan omasta päästäni. Kuinka virkistävää olikaan kun joku, vaikka sitten fiktiivinen hahmo myönsi ääneen ja pohti sitä, että omat lapset ovat ärsyttäviä ja heistä ei aina pidä vaikka aina rakastaakin.
Ja että perheessä helposti katoaa se oma itse, jos ei pidä varaansa.
Tai näin minä Violan ajatuksia tulkitsin.

Kallen tarina ”uusien vanhempien” hyväksymisen, Violan lähdön ja arjen pyörittämisen rumbassa on elämänmakuista ja toki tärkeä osa kokonaisuutta, mutta Viola oli minulle se kirjan ”Tähti”.  Jollekin toiselle se on varmasti Kalle tai hänen biologinen isänsä/äitinsä tai lapset, mutta niinhän se on, että jokainen lukija heijastaa itseään ja omaa elämäänsä lukemiensa kirjojen tarinoihin ja tarttuu niihin pointteihin, mitkä itseään eniten koskettavat.

Vaikka kirjan loppu ei ollutkaan kuin suoraan sadusta malliin, ”ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”, niin en olisi odottanut sen olevan niin – ööö – sovinnainen (?) mitä se oli.
Mutta minun lempikirjallisuuttani ovatkin Stephen Kingin alkutuotannon teokset, missä harvemmin hyvin käy.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, eli imua tekstissä oli ja nautin joka sivusta, joten turhaahan minä tässä narisen liian onnellisesta lopusta. Pöh.
Hyvä kirja!

PS: Kirja on itsenäinen jatko Brusilan esikoiselle ”Kalliolla”, jota en ole vielä lukenut, mutta jonka ehdottomasti luen heti kun käsiini saan.

PS2: Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo