Elämäni vuosikymmenet: 2000-luku

Koska tuli tämä muistelu aloitettua, niin pakkohan se on jatkaa, eli vuorossa 2000-luku.

Kun olin kotona kahden pienen kanssa, tuppasi itsensä hemmottelu olemaan sitä, että kun lapset nukkuivat päiväunia, etsin jääkaapista jotain hyvää. Ja kun he illalla asettuivat yöunilleen, etsittiin niitä herkkuja yhdessä miehen kanssa tai tilattiin pizzat tai käytiin hampurilaisateriat. Jätskiä päälle.
Eihän siinä kauaa mennyt kun perse oli leveä kuin ladonovi ja naama kuin superkuu. Jaksaminen oli mitä oli ja itseinho valui päälimmäiseksi tunteeksi vähitellen.

Ja lopulta tuli muutoksen aika. Pudotin Painonvartijoissa puolessa vuodessa 21 kg, osallistuin vuoden pudottaja-kisaankin ja sen jälkeen vielä muutama kilo lähti lisää.
Kelpasi aloitella uutta vuosituhatta.
Samaan aikaan selasin netistä Susirajan talomarkkinoita ja harva se viikonloppu pakkasin pentuset autoon ja ajelin etsimään meille uutta kotia.
Itse olin hoitovapaalla ja mies selvitteli omien työkuvioittensa mahdollisuuksia etätyön osalta. Halusimme lisää tilaa ja myös lähemmäksi isovanhempia ja muuta sukua. Vaikka Tampere onkin ihana kaupunki, niin jotenkin lasten syntymän jälkeen kaipasin metsää, avaruutta ja sitä tietynlaista Pohjois-Karjalaista mentaliteettia lasten kasvuympäristöksi, joten uutta kotia haettiin tosimielellä kuukausitolkulla. Budjettimme asetti omat rajansa talonvalinnalle, koska kun muuttaisimme, olisi elettävä yhden ihmisen palkalla, minä jättäisin vakkarityön Tampereelle.

Talo löytyi ja heinäkuussa 2000 muutimme Susirajalle. Muutto oli helpon helppo, tilasimme muuttofirman pakkaamaan ja kuskaamaan tavarat Tampereelta uuteen kotiin. Muuttopäivänä istuimme ihanien naapureiden kanssa keittiön lattialla ja joimme kuohuviiniä katsellen samalla rotevien muuttomiesten puuhastelua. Seuraavana aamuna hyppäsin autoon ja ajelin uuteen osoitteeseen, missä odotti 150 neliötä paneloituja (panelit olivat/ovat minulle ainoa miinus ihanassa talossa) huoneita.

 

Prinsessan piti saada vaaleanpunainen huone. Ja vaikka henkilökohtaisesti inhoan pinkkiä, niin koska se kiihkeäksi heränneen värihihhulointini mukaan on hyväksi lapselle, sitä sitten huoneeseen sisustettiin.
Pikku-ukko ei halunnut pinkkiä vaan turkoosia ja automaton. Saamansa piti. Pinkkiä hänellekin lelukorin muodossa, kun se kerta hyväksi lapselle on 😉

Keittiössä jököttävä 1200 kiloinen vuolukiviuuni oli se, joka vakuutti minut tämän kodin ihanuudesta. Lämpöä, lempeä ja herkullisia pataruokia!

Allergioiden vuoksi olimme joutuneet luopumaan ihanista kissapojista Leevi ja Otto, jotka saivat uuden kodin vanhapoikaisännän maatilalta Kiteellä, mutta eläintenkaipuu oli niin kova, että jonkinlaisia mönkiäisiä oli kotiin saatava.
Akvaarioita alkoi ilmestyä yhteen sun toiseen huoneeseen.

 

 

ja terraarioon muutti Liskoherra Morrison.

Pelastin olohuoneeseemme myös punakorvakilppari ”Pertsan” akvaarioineen, kun sen aiempi omistaja muutti muillemaillevierahille.

Pihamaalle, joka oli muuttaessamme tasainen kuin Prisman parkkipaikka alkoi ilmestyä vähän sitä sun tätä.

Kun toiset naapurit kaivoivat kiviä pihoistaan niin minä kävin hakemassa kuorma-autonlavallisen murikoita pihaan, ja sijoittelin ympäri pihaa perennapenkkien reunuksiksi tai muuten vain pinoihin.

Lähestyvien 40-vuotispäivieni kunniaksi päätin viimeinkin toteuttaa jo kauan haaveilemani kaljun. En suinkaan astellut parturiliikkeeseen vaan annoin leikkurin tyttären käteen ja pistin silmät kiinni.

2003 täytin 40-vuotta ja järjestimme pihabileet lähimmille kavereillemme parhaan ystävättäreni kanssa yhdessä.
Meillä on ikäeroa 11 päivää ja yhteistä historiaa takana tuossa vaiheessa  oli 34 vuotta, joten monet ystävät ovat sitämyöten yhteisiä. Pitämällä yhteiset grillijuhlat löimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Tampereella olimme kaipailleet ”oikeaa talvea” ja sellaisiahan Susirajalla riittää. Alla keväinen kuva takapihaltamme.

Viihdyin kotiäitinä oivallisesti, erilaisilta foorumeilta löytyi muitakin junantuomia äitiystäviä, naapurustossa kuhisi omien jälkeläisten ikäisiä lapsia ja nautin suunnattomasti päiväretkistä lasten kanssa milloin minnekin. Sieni- ja marjametsät avautuivat omalta takapihalta, uimaranta oli kävelymatkan päässä, luistelurata ja leikkipuisto kivenheiton päässä kotiovelta…

Itselleni nuo vuodet olivat huippuhauskoja, esim. ”pääsin” lasten kanssa Fröbelin palikoiden konsertteihin, jotka olivat jokavuotinen ilonaihe.

Kävimme kaikki tivolit ja sirkukset mitä paikkakunnalle eksyi.

Reissasimme matkailuautolla ympäri Suomea.

Kumma kyllä vähän kasvettuaan jälkikasvu iloitsi siitä, ettei ”enää tarvitse osallistua kaikkeen, mitä mie keksin”. Oli kuulemma ollut tosi kivaa, mutta vähempikin touhuaminen olisi riittänyt 😀 Mutta minä en kuitenkaan harrastuttanut heitä viitenä päivänä viikossa ohjatuissa ryhmissä, että olisivat vain kiitollisia!!

Kun esikoinen aloitti eskarin, aloitti juniori puolipäiväisen päiväkodin samaan aikaan.

Lasten aloitettua koulutiensä pääsimme osalliseksi myös hienosta massatapahtumasta nimeltään ”Suomen suven avaus”. Toukokuussa kouluvuoden lähetessä loppuaan maakunnan koulujen oppilaan kyyditään Laulurinteelle, missä he yhtenä jättikuorona laulavat  kevään mittaan opettelemiaan lauluja. Mukana on myös vieraileva tähti, jonka biisi on harjoiteltu ja vieraan kanssa yhdessä esitetään. Laulamassa on ollut mm. Ilkka Alanko, paikallisjuurinen tangokuningatar Bågeberg, Pave Maijanen ja rivi muita, joita en nyt muista.
6000 koululaisen kajauttamana herkistää Suvivirsi kummasti. Ja Juicen Haitaribussi naurattaa. Ja kaikki muutkin laulut kuulostavat upealle!
Tapahtuman päättää mahtipontisesti kajautettu Karjalaisten laulu. Tietenkin.

Koska mies teki (ja tekee edelleen) etätöitä kotoa käsin, koodatahan voi missä vain, oli meistä aina jompikumpi kotosalla. Ja koska mies oli/on tyytyväisimmillään juuri kotona, ei häntä haitannut, että minä sitten huuhailin muuallakin.
Tai muutaman ärripurrimökötyskohtauksen sain siloitella välillä jos liian ahkerasti reissailin esim. moikkailemassa Tampereen kavereita…

Jokavuotinen äitienpäivälähjani oli myös kokonaan oma viikonloppu, jonka ajoitin taktisesti heinäkuiseen rokkiviikonloppuun. Perhe vietti aikaa kesämökillä ja äiti humputteli festareilla. Ilovaarissa vähän hillitymmin:

ja Ilosaaressa rokimmin:

Äkillisen hiustenkasvun selittää se, että kyllästyttyäni kaljun jälkeiseen hitaaseen hiustenkasvuun päätin seuraavaksi kokeilla hiustenpidennyksiä.

Ja niitähän pisti sitten ulkoiluttaa Madridissa 2007. A-luokan matkatraditiossa  (A-luokka = ilman perhettä) tapasimme 2000-luvulla Dublinissa, Espanjassa, Prahassa, Brysselissä ja Amsterdamissa.Podettuani ihopsoriasista 14-vuotiaasta, minulla todettiin nivelpsoriasis 2006. Samointein suositteli reumalääkäri hakemaan Ilmastohoitomatkalle ja tulinkin hyväksytyksi 2007 kolmeksi viikoksi Los Christianokseen. Matka oli huippuhieno – järjetön määrä uutta tietoa, vertaistukea ja ennenkaikkea aurinkoa. Aurinkoa ja merta. Merta ja aurinkoa.
Uskaltauduin myös kokeilemaan laitesukellusta. Ensin harjoiteltiin tekniikka altaassa ja sitten varusteet niskaan ja moottoriveneellä merelle. Huima kokemus uiskennella merenpohjassa ja nähdä oman akvaarionsa asukkaita luonnonmukaisessa ympäristössään!

Ekaluokalla Poika alkoi harrastaa kansantanssia kahden kaverinsa seurassa ja itsekin päädyin mukaan mm. valvojaksi Tampereelle Pispalan Sottiisiin, missä pojan ryhmä pärjäsikin hienosti.
Olin aina pitänyt kansantanssia mummojen ja vaarien hötkyttelynä, mutta ainakin Joensuun Motoran kansantanssi on tosi vauhdikasta ja viihdyttävää!

Lasten koulujen alettua palailin myös työelämään. Tein useita pätkiä Yliopiston kielikeskuksella toimisto-/osastosihteerinä ja läheisen yläkoulun koulusihteerinä,  kunnes 2006 sain paikan ammattikorkeakoulun Kansainvälisten asioiden toimistossa. Ensin vuoden toimistosihteerinä ja jatkumona kansainvälisten asioiden sihteerinä. Hieno titteli ja hauska työ vaihto-opiskeluasioiden ja vaihto-opiskelijoiden kanssa. Töiden kautta löysin myös aikuiselämäni ajalta läheisimmän ystävän!

Kun meitä vaihteeksi oli kaksi täyttä palkkaa nauttivaa aikuista, saatoimme lähteä myös koko perheen voimin ulkomaille. Onneksi naisvoittoisella työpaikalla kouluikäisiä lapsia omaaville suotiin yleensä koulujen lomaviikot vapaina, joten joka syysloma suuntasimme jonnekin aurinkoon: Kreikkaan, Portugaliin, Turkkiin ja nautiskelimme auringosta, merestä, hyvästä ruoasta ja yhteisestä ajasta.

Nivelpsoriasiksen ikäviä puolia: nilkkojen/jalkojen turpoaminen.

Ehkäpä ensimmäisen kerran sitä pysähtyi miettimään ajan kulumista kesällä 2010. Olihan se aikamoinen merkkipylväs kun esikoinen ”sai naimaluvan” eli pääsi ripille.

Äkkiä se aika todellakin kuluu.

Ja kliseemäisesti ei sitä itsestään huomaa. Mutta lapsistaan kyllä.