Elämäni vuosikymmenet: 60-luku

Teinivuosien lempilevyjen muistelu iski nostalgiavaiheen päälle, joten täältä pesee, postaussarjan Elämäni vuosikymmenet osa yksi, 60-luku.

Minä synnyin vuonna 1963, syyskuun lopulla ja olin vanhempieni mukaan paras "vahinko" ikinä :)
Kuulema lapsia oli toiveissa toki enemmän kuin yksi, mutta tarkoitus ei ollut ihan niin nopeasti lisäyksilöitä maailmaan saattaa veljeni (toukokuu 1962) syntymän jälkeen.

Omat muistoni "villistä ja vapaasta" 60-luvusta ovat mielestäni enemmän toisten kertomuksista tulleita kuin omiani. Muistan välähdyksiä sieltä tai täältä, mutta olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka ihan pokkana kuvailevat kuinka 2-3 vuotiaana tekivät sitä tai tätä ja muistelevat omissa ristiäisissään kuulemiaan äidinsiskonisänukin lausahduksia sujuvasti. Höh. Ufojuttuja.

Joskus 10-11 vuotiaana olimme matkalla isovanhempieni luo ja kerroin vanhemmilleni unesta, jota näin silloin toistuvasti: istuin autossa ja auto ajoi pitkää kapeaa, korkeiden koivujen rajaamaa tietä ja tien päässä, veden äärellä oli talo, missä 8-kulmainen kuisti lasi-ikkuinoin  ja ruoho pihassa oli pitkää ja syvän vihreä.
Vanhempani katsahtivat toisiaan, mutta eivät kommentoineet asiaa mitenkään. Jatkoin takapenkillä kinastelua veljeni kanssa (lempiharrastuksemme) ja herkesimme vasta kun isä kehotti minua katsomaan eteenpäin. Ja me ajoimme sitä uneni koivukujaa! Kujan päässä oli uneni talo ja joki ja pihamaa!
Se paikka oli minun ensimmäinen kotini - koti jossa olin asunut syntymästäni vuoden ikäiseksi! Joten kaipa tuota voisi kutsua muistoksi?

Sen jälkeen asuimme isäni vanhempien talon yläkerrassa ja sitten kaupungin keskustassa isän työsuhdeasunnossa, kunnes vanhempani rakensivat omakotitalon, missä  edelleen asuvat ja missä minäkin asuin "aikuisuuteen" asti. Kahdesta ensiksimainitusta ei minulla ole muistikuvia, kolmannen koen olevan se  minun kotikotini.

Asuinalueellemme rakennettiin samaan aikaan varmaan lähemmäksi sata omakotitaloa ja vaikka olimmekin vain muutaman kilometrin päässä keskustasta, oli ympärillä metsää ja "hiekka-aavikkoa" juosta ja seikkailla. Saimme liikkua varsin vapaasti ja ilman suurempia rajoituksia naapurustossa, mutta jopa tuon yhden asuinalueen sisällä oli useampia "reviirejä", joiden rajoista käytiin kiivaita tappeluita. Jos eksyi väärälle kadulle, niin odotettavissa oli selkäsauna alueen lapsilta, mikäli ei tarpeeksi nopeasti omiensa turvaan karkuun päässyt. Pahimmassa tapauksessa joutui "vangiksi" metsään rakennettuun "korsuun" ja sieltä pelastumiseksi vaadittiin suuri pelastusoperaatio. Siinä lensivät kävyt ja kivet ja nyrkit heiluivat.

Naapurustossa asui siis paljon lapsia, enimmäkseen poikia, mutta vastapäätä meitä olevassa perheessä oli minua vuotta vanhempi tyttö ja meistä tulikin parhaat kaverukset vuosikausiksi.
Totuimme leikkimään poikien leikkejä, mutta nyrkkitappeluiden ja metsässä majojen rakentelun välissä leikimme myös nukeilla ja kikattelimme tyttöjen juttuja.

Vaikka rakas isoveljeni olikin repinyt kaikki ja raajat ja pään irti nukelta, jonka oli tarkoitus valmistaa häntä pikkusiskon tulemiseen ja vaikka hän täräyttikin minua käkikellon rautapunnuksella heti kun isäni minua synnäriltä kotiutuessa esitteli, meistä kehkeytyi kuitenkin hyvin läheiset, vaikkakin nahistelevat sisarukset. Jaoimme saman huoneen ja pyörimme samojen kavereiden kanssa varmaan ala-asteen lopuille asti.

Kadun kaveriporukassa pyöri mukana muutama vanhempikin poika ja minut ja toinen tyttö sitten nuorimpina laitettiin milloin minkäkinlaiselle asialle - saimme esimerkiksi käydä läheisellä kioskilla ostamassa tupakkaa tai irtosikareita (hahaha, ei tupakkalakeja silloin!) kolehdilla kerätyillä rahoilla. Se oli todellinen kunniatehtävä ja siinä kummasti sekä ääni että kädet tärisivät, kun kioskitädiltä pyydettiin "sippitoppa" halvinta laatua tai pari irtosikaria isille. Kun aski oli kädessä niin juoksimme tukka putkella metsään, missä poikajoukko odotteli. Itse emme silloin vielä röökiä maistaneet, kunhan olimme juoksutyttöinä.

Naapuruston teinit olivat meistä jumalista seuraavia, kullanhohtoisia olentoja, kesäisin he kokoontuivat milloin kenenkin pihalle, soittivat levyjä patterilevysoittimillaan, joivat omppuviiniä, polttelivat tupakkaa ja makoilivat vilteillä solmuvärjätyissä laamapaidoissaan.
Minä ja ystäväni piileskelimme metsänreunan puskissa ja huokailimme, että sitten kun me ollaan isoja niin meilläkin on laamapaidat ja me juodaan omppuviiniä!

Isän veli oli muuttanut Ruotsiin töihin (kliseisesti Volvon-tehtaille) ja mennyt siellä naimisiin Skövdeläisen naisen kanssa. Kesäisin he tulivat Suomeen ajaen aina viimeisintä mallia olevalla Volvolla ja muistan pitkät illat ja valoisat yöt takapihallamme, äiti ja sedän vaimo hiukset tupeerattuina, valkoisissa stretch-saappaissaan, minihameissaan ja pitsipaidoissaan, juomassa vodkapaukkuja ja  polttelemassa pitkiä savukkeita. Meistä he olivat kuin missejä, niin kauniita ja tyylikkäitä!

Äitini oli jäänyt kotiin meidän kanssamme ja vaikka meillä oli varmasti tiukempi kuri kuin monella muulla saman kadun lapsella, niin meille sai kuitenkin aina tuoda  kavereita, toisin kuin muiden koteihin. Äitini piti meille saarnoja milloin mistäkin, likaisista kengistä, riehumisesta tai vaikka kiroilusta (hän pesi jokaisen kiroilleen suun saippualla!), mutta toisaalta paistoi pullaa, kakkuja, marjapiirakkaa ja saimme leikin keskellä aina herkkuja ja halauksia. Vielä nykyäänkin jotkut silloisista ystävistäni, joiden kanssa itse en enää paljon ole tekemisissä käyvät  äitiäni moikkaamassa.

Kuulostaako siltä että kuuskymmentäluku oli minulle  suoraan lastenkirjojen maailmasta: pullantuoksuinen (joskin kovin ärhäkkä) äiti, työteliäs isä, joka iltaisin lauloi meille iltalauluja ja keskiviikkoisin luki Aku Ankkaa, metsiä ja hiekkakuoppia, uintiretkiä ja riehakkaista leikkejä poikaporukoissa...

Jep, en kiistä etteikö lapsuuteni olisi ollut superonnellinen, taidan muistaa vain yhden asian, mikä pikkutanttarana minua huoletti ja jonka takia jopa (ihan totta!) karkasin abt. nelivuotiaana kotoa: en uskonut olevani vanhempieni lapsi ja karkasin etsimään oikeita vanhempiani! Olin lähes albiinonvalkoisten hiusteni kanssa niin silmiinpistävän erilainen kuin tummat vanhempani ja isoveljeni, että jopa kaverit kiusasivat asialla minua. Niinpä päättelin, että jos muidenkin mielestä asia on näin, niin lähden etsimään niitä oikeita vanhempia.
Etsintäretkeni hyytyi parin korttelin päähän kodista, kun minut bongasi töistä palaava naapuri ja poimi päättäväisen palleron kyytiinsä. Kun itkun kanssa kotona sitten selvitin syitä lähtemiseeni, kaivettiin minulle esiin syntymätodistukset ja muut paperit, mitkä nähtyäni uskoin lopulta asian. Sain muistaakseni myös kevytversion biologian perinnöllisyysopista, jolla selitettiin blondiuteni.  Sitä helpotuksen määrää!

 

Minulla oli sii onnellinen lapsuus ja niin kauan kuin kaveriporukassa ei ollut väliä sillä, onko kyseessä poika vai tyttö kunhan pysyi vauhdissa mukana eikä vinkunut turhista, ei ikinä tarvinnut miettiä omaa kokoaan, ulkonäköään tai sitä onko tarpeeksi "jotain".

Minä olin Iso Tyttö, mutta ennen kouluun menoa se ei tuntunut olevan iso asia. Itseluottamukseni ja uskoni omaan riittävyyteeni oli rajaton, koska sain päivittäin kuulla olevani rakas, kaunis, taitava ja osaava. Täydellinen sellaisena kuin olin.

Koulun alettua se olikin sitten ihan eri juttu.

 

 

 

 

 

Kommentit

Yhtä sirkusta!

Jihuu, nää on kivoja :) samanlaisia haalistuneita ja musta-valkoisia kuvia löytyy minultakin albumeista :)

Minäkin kirjoitin tuon tyylisen viime vuonna. Tosin rysäytin kerralla lapsuudesta aikuisuuteen jutun :D, joten kuvia on yhdessä jutussa paljon..

http://www.lily.fi/blogit/mun-kummallinen-elama/kasvoin-aikuiseksi-kuvasarja

Suttastiina

Hauska oli kaivella noita vanhoja kuvia vanhempien luona. Ja he vasta nauttivatkin, kun saivat kertoilla tarinoita lapsuudestani :)

Kommentoi