Etätyön ulkopuolistama

Olen ollut nykyisessä työpaikassani vuoden ja 2 kk.

Aloitettuani tammikuussa 2020 ehdin ”lähityöskennellä” yhdellä kampuksella kolmisen kuukautta, sitten alkoi poikkeustila ja siirryimme etätöihin. Elokuussa palasimme lähityöhön ja  silloin siirryin
uudelle kampukselle uusien ihmisten joukkoon. Tässä ympäristössä ehdin olla läsnä reilut kaksi kuukautta, kunnes lokakuussa siirryin taas lääkärin suosituksella etätöihin, kotitoimistossa työskentelen edelleen, viisi kuukautta myöhemmin.

Työt hoituvat oivallisesti näin etänäkin, käyn fyysisesti kampuksella kerran-kaksi viikossa varhain aamulla tai perjantaisin, kun palvelumme on suljettu ja muut vuorostaan etäpäivällä. Silloin saan hoidettua tulostuksia ja allekirjoitusten metsästystä, kopiointia, arkistointia jne, mitä nyt kotosalla ei saa toimitettua.

Viikottainen teams-palaveri on lähes ainoa säännöllinen kontakti työtovereihini ja silloin käsitellään lähinnä  työasioita.
Etätyöskentelyni on muutenkin herättänyt hieman närää kampuksella, koska olen etätyössä ollessani mm. poissa asiakaspalveluringistä ja näin ollen läsnäolevien vuorokierto on hiukkasen nopeampaa ja työllistävämpää. Olen huomannut reagoivani tähän nihkeyteen omalta osaltani niin, etten oikeastaan ole tekemisissä heidän kanssaan kuin pakkotilanteissa ja silloinkin toiminta on strictly business.

Tämä etäily on jättänyt vahvan ulkopuolisuuden tunteen työporukoihin, kampuksella olevat kahvittelevat yhdessä, lounastavat yhdessä ja työn ohessa jutustelevat niitä näitä – tämähän luo juurikin sellaista tiimihenkeä, että yhdessä tehdään yhteistä duunia. Tästä yhteenkuuluvuudesta olen jäänyt ulkopuoliseksi ja hetkittäin se tuntuu, ihan suomeksi sanottuna, paskamaiselle.

Odotan todella paljon sitä, että kakkosryhmän riskiläisenä pääsisin mahdollisimman pian koronarokotteen saamaan ja sitä myötä vähitellen palaamaan kampukselle opettelemaan osaksi yhteisöä taas.
Työstöä joudun tekemään muutaman tympeän ja loukkaavan kommentin suhteen, joita sain lokakuussa etätyöhön jäädessäni, mutta eiköhän se siitä.

Totuushan niin aikuisten kuin lastenkin kanssa on, että kaikista ei tarvitse tykätä, mutta jokaisen kanssa on pystyttävä tulemaan toimeen ja työskentelemään.

Ja minähän pystyn.

(kuva Pixabay)