Fitless Gym

Pitää olla lihaksikas ollakseen hyvä ihminen.
Ja paskat. Fitness on kirosana minulle.

En halua kuntosalille.
En halua hölkkäämään enkä juoksemaan, en huvikseni tai tavoitehakuisesti.
En halua jumppaamaan vatsa- tai selkä- tai reisilihaksiani, en edes venyttelemään.
En halua joogaamaankaan.
En halua lähteä asiakseni mihinkään liikuttaakseni kroppaani vain liikuttaakseni sitä.

Minä en kertakaikkisesti ymmärrä tätä yleismaailmallista ajastettua ja ohjelmoitua liikuntavimmaa – sitä että vähintään joka toiselle illalle pitää kalenteroida jonkinmoista ohjattua liikuntaa tai lenkkiä. Lihakset rääkkiin ja baanalle.
Veret suussa vääntöä, kääntöä, punnerrusta ja ähinää. Ja siitä vielä maksaen.

Media työntää silmät-suut täyteen toinen toistaan timmimpiä esikuvia, malleja joiden saavuttamiseksi joka paikassa kerrotaan kuinka saan lihaksia sinne ja tänne ja tuonne, postilaatikko pursuu kuntosalien ja ryhmäliikuntojen mainoksia ja tarjouksia: tule, tee, muutu uudeksi ihmiseksi. Paremmaksi ihmiseksi.

Enkä tule. Enkä ala. Enkä ole.

En halua liikkua vain liikkumisen ja esittelykelpoisen kehon takia.  En tarvitse satojen eurojen urheiluvaatteita enkä erikseen merkkilenkkareita kävelyyn, juoksuun ja maleksimiseen kaupungilla, en  salikenkiä, enkä mitään muitakaan välineurheilun kehittämiä ihanuuksia. En halua maksaa kehoni liikuttamisesta.

Menen pihalle ja kaivan kuoppia, mihin istutan omenapuita.
Konttaan perennapenkeissä kitkien ja kuoputtaen.
Haravoin, rapsutan, kannan ja kasaan.
Talvella lapioin lunta niin että päässä sirisee ja kolaan lukemattomat kuormat lunta penkkoihin, aina vain korkeampiin ja korkeampiin.
Hakkaan halkoja ja pinoan niitä.
Rämmin metsässä tuntikausia etsien ja keräten sieniä ja marjoja, väistelen yhtäläisesti kanssakulkijoita ja karhuja.

Tehdessäni näin, olenko siis Fitless?