Hei, olen Suttas ja olen Toy Grabber Machine-addikti
Tiedättehän nämä laitteet?
Laita kolikko sisään ja saat joystickillä ohjailla ”kouraa” haluamaasi kohtaan, napilla pudotat kouran alas ja sitten jännität josko toiveittesi pehmo jää sen otteeseen ja kestää kuljetuksen poistolokeroon saakka.
No minulla on kaamea addiktio näihin hirviöihin. Kamala. Ihan kammottava.
Kun näen masiinan, alkavat käteni hiota ja sydämensyke kiihtyy – ihan sama minkälaisia öttiäisiä masiinassa on tarjolla, PAKKO päästä kokeilemaan.
Eikä vain yhtä kertaa.
Kaksi.
Kolme.
Neljä
… ja jos onnistun jonkun voiton laitteesta noukkimaan, himo senkus yltyy.
”Palkinnoille” tulee yleensä hirveä hinta, kun silmät kiiluen ja kädet vapisten koneeseen syöttää yhä lisää euroja ja kun pehmo tipahtaa juuri viime senteillä, niin eikun uutta putkeen.
Kyllä se seuraavalla kerralla onnistuu!
Hotellissamme kouraboxissa olevat pehmot olivat kookkaita, 30-40 senttisiä peräti ja sitä myötä myös varsin painavia, joten kouran ote lipsui helposti. Yllätyksekseni kertamaksu oli vain euron, yleensä eurolla pääsee kauhomaan vain sellaisia pienenpieniä leluja, ruttanoita matoja tai sammakoita.
Eli metsästysviettini heräsi huutamaan 100 desibelin voimalla – pelaamaan, pelaamaan, voittamaan! Ensimmäinen yritys epäonnistui tyystin, toinen jo vähän nosti pehmoa, mutta epäonnistui sekin. Kolmannen euron syötettyäni ote kuitenkin piti ja unisilmäinen nalle lopsahti luukusta nälkäisiin käsiini!
MINUN! TÄMÄ ON MINUN!
Päivällisellä nalle istui pöytämme kolmannella tuolilla. Tarjoilijat katselivat sitä naureskellen, miettivät varmaan, että hullu suomalainen.
Seuraavana iltana kone veti minut taas luokseen, pohjalla kelli suloinen vaaleanpunainen pupu, jota tavoitellessani syötin laitteeseen neljä euroa. Ei onnea.
Sitten järkiinnyin ja sallin miehen ohjata minut pois leikkihuoneesta (niin, näin alas minä vajosin, leikkihuoneessa!).
Uusi ilta ja uudet kolikot.
Kolme taitaa olla onnen numeroni! Kolmannen yrityksen jälkeen koura kuljetti kouruun Baby-Iineksen. Vähän kiukkuisen näköinen ja naama vinksallaan, mutta minä ONNISTUIN TAAS!
MINUN! TÄMÄ ON MINUN!
Päivällisellä tarjoilijat nauroivat jo ääneen.
Minä heikko ja vieteltävissä oleva sielu kiipesin leikkihuoneen portaita vielä seuraavanakin iltana. Olin käynyt vaihtamassa euron kolikkoja respasta ja pitkään mietin, mitä pehmoista tänään yrittäisin.
Baby-Mikki valikoitui kohteeksi siksi, että sillä oli suurensuuri pää, johon kouran olisi helppo tarttua.
Ja jälleen kerran…kolmas kerta toden sanoi.
MINUN! TÄMÄ ON MINUN!
Päivällisellä tarjoilijat puistelivat päätään kun ylpeänä astelin pöytään Mikki sylissäni.
Onneksi oli jo viimeinen ilta.
Matkalaukussa oli varsin ahdasta.
Mitä ihmettä minä näillä teen?