Hetkiä Rodokselta 6.-13.5.2017
Lento kotikentältä sujui aikataulussa ja koneessa oli jopa yllättävästi reilusti jalkatilaakin, joten puolilta päivin Rodokselle saavuttaessa koneesta asteli ulos varsin kepeäkoipinen pariskunta.
Bussimatkakin hotellille kesti vaivaisen vartin.
Huoneemme oli siisti ja tilava, ilmastointi ei vielä tähän aikaan vuodesta ollut toiminnassa, mutta sijoittuminen tuulisella puolella saarta piti huoneen mukavan vilpoisena.
Patiolta avautui näkymä uima-altaalle ja merikin pilkahteli kun vähän tarkensi katsettaan. Kuvassa makaava nuorimies nukkui aurinkotuolissa saapuessamme, mutta katosi illan mittaan. Jättäen aurinkotuolille sortsinsa, varvassandaalit ja tyynyn, joita ei koskaan noutanut…
Matkan hintaa kuuluivat ateriat ja paikalliset juomat, eli se oli mallia ”all inclusive”. Emme yleensä AI-matkoja harrasta, mutta koska kyseessä oli nyt ”peruutuspaikat”, niin otimme sen ainoan mikä oli tarjolla. Vaikka hotellin buffet näyttikin varsin monipuoliselta, oli se yleisesti ottaen aivan liian mautonta makuumme. Lämpimät ruoat olivat laitosruokamaisia suorastaan ja tuottivat pettymyksen kerta toisensa jälkeen.
ONNEKSI salaattipöydät pelastivat tilanteen. Kurkut, tomaatit, salaatti, juustot ja oliivit veivät kielen mennessään ja lähinnä keskityimmekin niihin.
Susirajan lumisen kevään hyydyttämä kukkakaipuuni sai tyydytystä saaren väriloistosta. Vaikka en vieläkään paljon mitään haistanut, niin ahmin silmilläni ympäristön väri-iloittelua saaden onnentunteita joka puolelta, missä vain kuljimmekin.
Yksi viikon päivistä oli pilvinen ja tuulinen, joten vuokrasimme auton ja ajelimme ympäri saarta. Edellisellä matkalla kierrettyämme ”pakolliset” turistikohteet, vietimme päivän vain ajellen ympäriinsä ja mennen mihin nokka osoitti.
Saarelta löytyy useampikin luostari ja pistäydyimme yhdessä opaskyltin vilahdettua silmiimme. Pieni ja syrjäinen oli paikka, mutta hienosti varautunut kesähepenissä kulkeviin naisturisteihin – portilta sai nimittäin noukkia naulasta ohuen kuminauhavyötäroisen hameen, jolla peittää paljaat säärensä sisäänmennessä!
Onneksi huivi oli omasta takaa ja näin saatoin siveellisenä astella luostarin portista sisään.
Sianan kylässä pysähdyimme oliiviöljymuseoon ja -myymälään. Sieltä lähtikin pari ärtsynmakuista öljypulloa matkaamme sekä myös pullollinen paikallista pirtupohjaista hunajalikööriä…
Seuraavana päivänä päätimme jaloitella edellisen päivän autossa istumisen jälkeen ja lähdimme kävellen saaren toiselle puolen markkinoille…mies oli katsonut reitin offline-karttaansa mutta kas – AUTOreitin.
Että me sitten kävelimme. Ja kävelimme. Ja kävelimme.
Oli pikkasen kuuma ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, asfaltti heijasti ja me kävelimme.
Arvatkaas kuka poltti kasvonsa, käsivartensa, säärensä…vaikka olin varustautunut 30 suojakertoimilla iholla.
Kun vielä markkinoiltakin lähdettiin vähän väärää reittiä, olin yhdessä vaiheessa istuutua kuumalle asfaltille ja todeta, että en ota enää yhtään askelta. Tilaa taksi tai kanna minut.
Onneksi reitille osui söpö kahvila/baari.
Lasi valkoviiniä ja juustopurilainen tekivät terää.
Meri oli sinisimmillään ja läheiseen satamaan rantautuneessa risteilyalusjättiläissä oli ekstraihmeteltävää.
Alus on nimeltään Jewel of the Seas, pituutta 293,20m, leveyttä 32,40m.
Vanhassa kaupungissa vietimme aikaa parinakin päivänä, sieltä bongattua esim. tämä hauska tapa koristella jäätelö:
Eikä tämän drinksun jälkeen ollut vähään aikaan jano mutta jalka kyllä vippasi muutaman sivuaskelen…
Kyllästyttyämme mauttomaan bulkkiruokaan askelsimme hotellin lähellä olevaan Intialaiseen ravintolaan, jossa ei todellakaan tarjottu mautonta apetta. Valitsin viiden chilin annoksen ja ensimmäistä kertaa ikinä sain minäkin kokea tulisuuden nostavan hikikarpaloja hiusrajaan. IHANAA!
Saimme nauttia myös hurmaavasta auringonlaskusta maukkaan aterian lisäbonuksena.
Yritimme käydä myös Perhoslaaksossa, mutta emme tietenkään tarkistaneet etukäteen aukioloaikoja ja paikka oli kiinni. Se, että paras perhosaika alkaa vasta kesäkuussa lohduttikin sitten pettymystämme.
Muuten vain maisemantynkää Ixiasta.
Rodoksen keskustasta löytyi myös tällaisia kulkimia: puisia fillareita! Miksi tätä ei ole keksitty Suomessa? Komposiitti on ”haitekkiä” täällä susirajalla, miksi ei siitä tehdä pyöriä? Häh!
Tämän kaunottaren kuski pysäköi ihanuuden keskelle katua ihan tuosta vaan. Eikä kukaan pistänyt asiaa pahakseen.
Kauniskauniskaunis.
Ja jos ei joku tunnista merkkiä, niin sehän on Karmann Ghia!
(Karmann Ghia oli Volkswagenin kaksipaikkainen coupé. Sitä valmistettiin vuosien 1955 – 1974 välisenä aikana yhteensä 466 856 kappaletta, joista 81 053 oli Cabriolet -mallia.)
Tämä kaunotar taasen on hotellin ravintolan kissa. Katti kiersi ravintolasalia kuninkaan elein pitkin päivää. Jäi joskus tuijottamaan pöydän viereen, mutta en ainakaan huomannut sen huolineen keneltäkään herkkupaloja. Silittää sitä sai kyllä ja palkaksi pörriäinen kehräsi oikein kovaäänisesti.
Summasummarum: Rodos on muinaista mainettaan parempi ja reissumme oli juuri sitä mitä kaipasimme. Aurinkoa, lämpöä, kahdenkeskistä aikaa, rentoutumista.
Oli ihana taas nähdä & huomata, että se kotiarjessa lököverkkareissa sohvalla röhnöttävä Turjake on paljon muutakin kuin ärsyttävä ja tilaavievä miehenklöntti – se on innostuva, puhelias, uusista asioista kiinnostuva ja kyllä, silmääkin ilahduttava mies, jonka kanssa on todella mukava viettää aikaa ja elellä.