Jonottamisen jalo taito tai taitamattomuus
On vähän kiirettä pitänyt. Töissä meinaan.
”Meillä” myydän lippuja niin paikallisiin kuin valtakunnallisiinkin tapahtumiin, on urheilutapahtumia, konsertteja, festivaaleja…you name it, we´ll sell a ticket!
Kesän hittituote on yllätys-yllätys, ollut tietenkin ikioma festarimme, Suomen toiseksi vanhin rockfestivaali Ilosaarirock. Carelicum on ainoa piste täällä, missä lipun voi maksaa Smartum-seteleillä, noilla iki-ihanilla kannustuslärpäkkeillä, joita työnantajan jakavat joukoilleen.
Ja tästä syystä meillä on hoppua pukannut, päivät sujahtavat ohi pikakelauksella kun juuri nyt ihmiset muistavat omaavansa noita lärpäkkeitä ja haluavat niistä eroon päästä ”pitäähän nämä johonkin tunkea…”.
Ei siinä mitään, tervetuloa vaan kaikki lippuostoksille! Ihanaa kun päivät sujahtavat ohitse aivan huomaamatta kun inhoamiani hiljaisia, hyytyneitä hetkiä ei pääse syntymään. Tiskillä kohtaa jos jonkinmoista lipunostajaa ja juttu kulkee sujakasti, hymy huulilla ja välillä ääneenkin nauraen saa asiakkaiden kanssa toimia.
Loma-aika aiheuttaa sen, että normaalin neljän asiakaspisteen sijasta meitä istuu tiskillä hetkittäin vain kaksi tai peräti vain yksi. Eli jonoja syntyy väkisinkin.
Rokkilippujen ostajien lisäksi jonottamassa on myös museon asiakkaita, turisteja, laskunmaksajia ja vaikkapa bussilipunlataajiakin, pisimmillään on tällä viikolla jonotusaika venynyt puoleenkin tuntiin pahimman ryysiksen aikaan.
Meillä on käytössä vuoronumerosysteemi, jossa otetaan oma numero ”sekalaisille” asioille, oma museoasiakkaille ja oma matkailuneuvontaan. Museoasiakkaat pyritään ottamaan ohjeistuksen mukaan jonosta ensimmäisinä, matkailuneuvonta ja muut heidän jälkeensä.
Kun tupa on täynnä, niin joskus tunnelma kuumenee väkisinkin – esim. tilanteessa, missä jotkut asiakkaat ovat istuneet ja odottaneet vuoroaan parikymmentä minuttia ja ovesta purjehtii sisään lapsiperhe ja ottaa museovuorolapun ja ”ohittaa” jonot matkallaan Mukulakadulle.
Jos jonkinlaista kommenttia on kuluneiden viikkojen aikana kuultu, on ollut mielenkiintoista seurata miten erilailla jonottajat tilanteisiin suhtautuvat.
Esittelenpä tässä muutaman arkkityypin:
1) Mutisija (sen verran kovalla äänellä, että kaikki kuulevat)
– minä olen täällä kyllä jo istunut x minuuttia ja on se kumma kun…
2) Sivustahyökkääjä
– tämä tyyppi hivuttautuu palvelutiskin sivuun, nonchalantisti esitteitä selailemaan ja sitten aivan ohimennen ”minä ihan pikaisesti tästä kysäisen…”
3) Triplajonottaja
– tämä ammattilainen napsuttelee vuoronumerokoneesta lippusen jokaisesta kohdasta ja käyttää sen numeron, mikä ensin tulee, oli asia mikä hyvänsä.
4) Kaltoinkohdeltu
– tämä ilopilleri alkaa tiskille päästyään haukkua ja valittaa suureen ääneen, miten huonoa palvelua meillä on ja kuinka järkyttävän kauan hän on joutunut odottamaan ja on tämä nyt aivan mahdotonta tehkää asialle jotain!
Suurin osa jonottajista on kuitenkin perusiloisia, energisiä ja aurinkoisia ihmisiä tyyppiä:
Se kaikista mukavin ”mikäs hätä tässä valmiissa maailmassa”
– katselee hymyillen lapsiparvea ja ottaa mukavemman asennon tuolilla, saattaa vaihtaa muutaman sanan naapurin kanssa omista lapsistaan/lapsenlapsistaan, päivän säästä tai lomasuunnitelmista.
Oli asiakas mitä tyyppiä hyvänsä, tekevät he jokaisesta päivästä erilaisen ja kiinostavan, ne muutamat todelliset änkyrät ja kiukkupussitkaan eivät onnistu pilaamaan päivää ja työtä on helppo tehdä hymy huulilla!
Mikä on sinun suhtautumisesi jonottamiseen?