Kaarlo Sarkia ja minä, tänään 57vee

Taisin olla 17 vee kun jotain kokoelmaa lukiessa eteen osui Kaarlo Sarkian runo  Älä elämää pelkää.
Kopioin sen posket hehkuen teinikalenteriini ja kotiin päästyäni tekstasin parhaimmalla käsialallani kauneimmalle hyllystäni löytyneelle paperille ja teippasin seinälleni.
Vuosia on sen jälkeen kulunut neljäkymmentä, mutta runo kolahtaa yhä kuin metrinen halko. Joka kerta sitä lukiessani ottaannun eri  kohtaan tekstistä, mutta koskaan se ei jätä minua kylmäksi.
Koska syntymäpäivänä on hyvä ilahduttaa myös toisia vastapainona itse saamalleen huomiolle, pistän minäkin tänään tuon runon teidän iloksenne tähän alle:

Kaarlo Sarkia:

Älä elämää pelkää

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
”Tämä on iäti minun.”
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

*****

Onko runo sinulle tuttu? Mitäs tykkäät?