Kaikki traumat joita lapsilleni aiheutin

Jostain syystä olemme päätyneet viime aikoina  ”perheen leffailtojen” lopuksi  jutustelemaan jälkikasvun kanssa heidän vauva-ajastaan/lapsuudestaan/nuoruudestaan. Lieneekö syynä ja nosteena on tuo nuorimmaisen lähestyvä omilleen muutto, mutta hauskoja keskusteluja on iltoihin muodostunut.
Joltain foorumilta oli Hujoppi  löytänyt listauksen ”100 questions to ask your Mother” ja sieltäpä saimme oivia keskustelun herättäjiä, naurattajia ja herkistäjiäkin. Keskustelut tuppaavat aina päätyvän muisteluihin heidän odotusajoistaan, vauvavuosista, taaperoinnista ja lapsuudesta yleensäkin.

Minä en koskaan haaveillut lapsista – välttelin kaikenlaisia kontakteja kyseisiin olioihin enkä kokenut sen enenpää  vauvoja kuin taaperoitakaan sydäntäsulattaviksi olennoiksi.

Oikeastaan päinvastoin. Niinpä kun sitten 32-vuotiaana päädyimme
antamaan vauvalle mahdollisuuden ei mielessä ollut minkäänlaisia kuvitelmia ja unelmia jos raskaus toteutuisi. Ja raskaaksi tuleminen heti ”ekasta laakista” oli suorastaan järkytys. Olinhan kuitenkin jo parikymppisenä saanut sairaalaan vieneen molemminpuolisen munasarjatulehduksen jälkeen lapsettomuustuomion kotiinviemisiksi.

Tyttäreni olikin sitten ensimmäinen vauva  jota sylissäni olin ikinä pitänyt, mutta yllätyksekseni vauvan käsittely ei ollutkaan hankalaa! Kaiken lisäksi tytär sattui olemaan ns. Täydellinen Vauva, eli hän nukkui 8 tunnin yöunia heti laitokselta päästyä ja muut ajat sitten söi, naureskeli ja nukkui lisää.

Vauva-aikana emme tunteneet tarvista alkaa määrittämään mitään perustavanlaatuisia kasvatusperiaatteita, vaan vauva sai syliä, rintaa, rakkautta, huolenpitoa  ja höpöttelyä ilman sen isompia miettimisiä tai pohdintoja siitä kuinka lapsen alkua oikeaoppisesti tulisi vaalia.

Joitakin linjauksia toki tein: kiitos runsaan maidontuotannon täysimetin sen silloin suositellut 6kk, kiinteät opeteltiin neuvolan opaskirjan mukaan ja ulkona vaunuteltiin (vähintään) kaksi kertaa päivässä. Siinäpä ne tärkeimmät.

Vaikeinta taaperoaika oli kuitenkin Turjakkeelle, koska itsevaltiaana Äitinä määräsin, että telkkaria ei avattaisi ennenkuin lapsonen olisi untenmailla ja hänen elämässään telkkari oli ollut kokoaikaista taustahälyä. Minä halusin silloin että tv olisi auki vain kun sitä oikeasti, keskittyen katsottaisiin ja  koska T. kävi silloin vielä kodin ulkopuolella töissä,  halusin myös hänen viettävän aikaansa lapsen enkä tv:n kanssa. Turjake taipui toiveeseeni.

Neidin ollessa vajaa 2vee, syntyi juniori.

Oli aika aloittaa päätösten teko mitä-missä-milloin olisi sopivaa rakkaudenhedelmille.

Telkkari pysyi edelleen suljettuna lasten ollessa hereillä (paitsi kun neiti nukkui päiväunia ja minä imetin pikkuveljeä…oi niitä ihania päiväsarjoja…) ja vaikka tytär kävikin parina päivänä kerhossa, ei hän ”tiennyt” karkista ja jäätelöstä mitään. Eli ei namuja lapsosille vaikka inhottava äiti ja isä niitä salaa illalla mussuttivatkin.
Mutta mistä ei tiedä, siitä ei voi kärsiä tai sitä ei voi kaivata.
Ja olihan se aika hauskaa kun paikallisessa marketissa neiti 3vee heittäytyi kalatiskin lasia vasten ja kinusi paistettuja muikkuja, mutta kassan viereiset karkit eivät saaneet edes ohimenevää katsetta.

Karkit ja karkkipäivä rantautuivat lopulta taloon tyttären nelivuotissynttäreillä. Namut eivät aiheuttaneet mitään suurta tunnekuohua, pitkään valinta kohdistui mieluumin vaikka Muumikekseihin kuin karkkeihin karkkipäivänä, mutta vahinko on kyllä nyt jo otettu runsainmitoin takaisin ja makeaa tuntuvat vetävän jälkeläiset joka välissä.

Tyttären täytettyä neljä sallin minä Hirviöäiti hänelle ja pikkuveljelle armeliaasti Pikku-kakkosen ja joskus jopa pari muumia videolta kun ”äidillä ja isillä on nyt vähän omia juttuja suljettujen ovien takana”.

Se mistä sain kuulla jo tapahtuma-aikana sekä näissä myöhemissä keskusteluissa oli se, että vaikka telkkarin katsominen vapautuikin roimasti, niin pidin tiukasti kiinni ikärajoista ja katseluajasta.

Ruudun ääressä ei istua tojotettu tuntitolkulla ja siinä vaiheessa kun kehiin tulivat konsoli- ja tietokonepelit, niitä pelattiin munakellon kanssa. Onneksi tätä aikarajoitusta oli hyvä perustella (muulla kuin omalla natsimaisuudella)  sillä, että poika tuppasi saamaan pahoja migreenikohtauksia, mikäli puolta tuntia pitempään koneella istui ja tasapuolisestihan jälkeläisiä oli kohdeltava, joten iso-siskokin joutui samojen aikarajojen uhriksi. Vanha viisaus että tahti määräytyy heikomman mukaan toimi myös tässä tilanteessa. Taisivathan rakkaudenhedelmät  jupista jupisemistaan enkä aina ollut heidän lempi-ihmisensä, mutta jos mikä, niin se on aina ollut mottoni, että asioissa kuullaan mielipiteitä ja niistä voi keskustella, mutta vanhemmat päättävät lasten asiat. Oli se sitten miten kivikautista hyvänsä.

JA – vanhempien ja varsinkin äidin tehtävähän on tuottaa lapselle pettymyksiä turvallisessa ympäristössä! Ikärajat kismittivät lapsia aikarajoituksia enemmän ja jossain vaiheessa taisivat joutua jopa kiusatuiksi ala-asteella (räyh!), kun eväsin heiltä silloisen eka-toka-kolmasluokkalaisten elämän sisällön iltaisin eli he eivät saaneet katsoa Salkkareita ja näin ollen he eivät pystyneet osallistumaan välituntipohdintoihin sarjan käänteistä.
Mutta sarja oli/on yhä mielestäni roskaa vaikka miten suosittu olisikin – eikä todellakaan mikään lastenohjelma.
Eivät he saaneet katsoa kyllä mitään muutakaan, mikä ei ikärajasuositusten mukaan heille kuulunut ja tämä jos mikä on taatusti vahingoittanut molempien mieltä niin, että jossain vaiheessa asiaa satavarmasti joutuvat puimaan ammattilaisten kanssa!

Viihteen osalta olin tiukkana ikärajoista, mutta faktojen kanssa mentiin sitten toista laitaa. Jos joku asia lapsissa herätti kiinnostusta ja/tai ihmetystä on niistä puhuttu avoimesti ja pariin otteeseen sainkin ala-asteella kuulla jomman kumman vuorollaan oikoneen luokkatovereidensa ”virheellisiä” käsityksiä ja kuvitelmia erilaisista elämän totuuksista…

Vaikka meillä oli talo täynnä tietotekniikkaa ja kaikki minkä sai ohjelmoitua etäkäytettäväksi  ohjelmoitiin sellaiseksi, niin hupikäyttöön lapsiparat saivat omat koneet vasta rippilahjoiksi. Siihen saakka reppanat joutuivat lainaamaan joko minun tai isänsä läppäriä tai sitten kodin kiinteää tietokonetta. Ja verkkoonhan  oli tietenkin koodattu sellaiset estot, että joskus itseänikin kotiverkossa puuhaillessa ärsytti kun meno tyssäsi johonkin trigger-sanaan turhan helposti.

Kauheaa kuinka  minä herkkiä esiteinejä/teinejä kiusasinkaan!

No – totuushan on, että jos elämäni olisi Päivä Murmelina-leffa,  tekisin kaiken uudestaan ja aivan samalla tavalla.  Molemmista on kasvanut oivallisia nuoria aikuisia ja vaikka he noissa leffailta-jutusteluissaan suureen ääneen valittavatkin kokemistaan vääryyksistä, niin hetken päästä tulevat halaamaan ja toteavat, että jos ikinä omia lapsia saavat, niin samalla tavalla heidät yrittäisivät kasvattaa, koska lopputulos on loistava (HAHAHAHHA).