Kesällä voi jäädä varjoonkin!
Sen jälkeen kun 14-vuotiaana sairastuin psoriasikseen kaikki kesäni menivät auringonsäteiden jahtaamiseen, koska kaikista kokeilluista tököteistä ja voiteista huolimatta se Ainoa Oikea Apu iholla kukkivaan psoriasikseen tuli aurigosta. Paineita itsensä paahtamiseen lisäsi myös se, että pienoisen yliherkkyyden takia saatoin tosissani aurinkoa ottaa vasta juhannuksen tienoilta, etten kuorruttaisi ihoni täplättömiä kohtia söheröisellä ja kutiavalla aurinkoihottumalla. Eli aktiivisen auringonoton aika oli Suomen kesääkin lyhyempi.
Niinpä auringonotosta tuli suorastaan pakkopullaa. Jos en itseäni sillä sekunnilla pihalle singonnut, kun aurinko alkoi paistaa, tunsin huonoa omaatuntoa ja mollasin itseäni laiskaksi ja välinpitämättömäksi lortoksi, kun en sen vertaa jaksanut itseni parhaaksi toimia.
Kasarillahan ei paljon aurinkosuojista puhuttu, päinvastoin kokeilin mitä ihmeellisimpiä aineita saadakseni pintani grillaantumaan nopeiten. Olen testannut heijastavat foliot, peilit, tummelit, kookosöljyt…you name it, I´ve tried it! Ihmeellistä kyllä ja onnekseni en onnistunut ”polttamaan” itseäni kuin pari kertaa.
Etelänmatkoillakin auringonotto kävi työstä – rantsussa piti maata tuntikausia ja juurikin se auringonotto oli pääasia reissuissa (tai no kyllähän sitä auringonlaskettua biletettiin ja kunnolla) ja pigmentin sävyä ahkerasti vertailtiin kaverien kanssa. Ei mietitty ken on meistä kaikkein kaunein, neitosista ihanin vaan ken on meistä kaikkein ruskein, neitosista grillatuin.
Silenihän se iho, vielä syksyisinkin oli muutama viikko tai kuukausi kun itseään rasvatessa käsi liukui sileällä pinnalla, mutta eihän se kauaa kestänyt. Lehdet kun tippuivat puista, niin iho taasen kukki entiseen malliin. Onneksi en läiskistä sinällään stressiä ottanut, eivätkä ne minua muutenkaan häirinneet, nämä kesäiset ”iho puhtaaksi”-projektit olivat paljolti kilvoittelua itsensä kanssa ja sain suunnatonta tyydytystä, kun ”tehtävä oli suoritettu” ja läiskät hetkeksi katosivat.
Jossain vaiheessa tietous auringon vaaroista upposi myös omaan kovaan kallooni ja suojakertoimista tuli osa auringonottorituaalia. Eihän ne kertoimet alkuun mitenkään kovia olleet, mutta psykologinen vaikutus oli sitäkin suurempi: ”näin minä olen tiedostava ja itsestäni huoltapitävä auringonottaja” hymistelin itsekseni kun vetelin pintaan SPF10 omaavaa, hyvälle tuoksuvaa aurinkovoidetta…
No, sitten koitti se päivä, kun ihopolilla vuosikontrollissa korvanlehdestä löytyi läiskä, joka ei parantunutkaan tömäkällä kortisonikuurilla. Onnekseni diagnoosi oli ”vain” aurinkokeratoosi ja läiskä jäädytettiin pois. Aurinkokeratoosi herätti kuitenkin tajuamaan, että oikeasti, eikä edes niin kauheasti kärjistäen, aurinko voi myös tappaa. Korvanlehti jäädytettynä astelin kotiin mukanani tiukkaakin tiukempi ohjeistus, että enää ei aurinkoon olisi asiaa alle kolmenkympin suojakertoimia kropalle ja kasvoille (myös sinne korvanlehtiin) olisi levitettävä voidetta 30 suojakertoimella talvella ja 50 talvella.
Aurinkoon oli ängettävä silti heti kun se vähänkin näyttäytyi, suojakertoimet kulkivat kesällä repussa jokapaikkaan ja niitä sitten levittelin iholle pitkin päivää kun vaikkapa lounastauolla itseni valolle altistin kustannuspaikan seinän vierellä aurinkoa kohti kurotellen.
Nivelpsoriaksen diagnoosin ja uusien lääkkeiden, viimeisimpänä biologisten esiin marssittua sain kokea kevään, kun yht´äkkiä iholla ei ollutkaan läiskän läiskää. Biologinen lääke oli nivelkipujen lievittämisen ohessa poistanut joka-ainoan psoriläiskän iholtani.
Tunne oli uskomaton ja poikani toteamus ”äiti sie näytät ihan omituiselta kun sulla on sileä iho” kuvasi omiakin ajatuksia sataprosenttisesti.
Ensimmäisinä kesinä en vielä aivan sisäistänyt ihoni tilaa ja säntäilin auringonsäteiden perässä minkä kerkesin, mutta jo kolmantena kesänä pää oli samalla viivalla ihon tilan kanssa ja saatoin nautiskelin kuumista kesäpäivistä varjoisalla terassilla lukien kirjaa ja siemaillen virvokkeita.
Mikä ihana vapauden tunne. Hulluinta asiassa on tuo kuinka muutaman kesän asiaa sai itselleen selitellä ja hautoa, ennen kuin oma pää ymmärsi, että varjoon voi jäädä ja kesästä nauttia aivan yhtä paljon sieltäkin käsin.
Viides kesä läiskättömällä iholla on alkamassa ja iloitsen jo etukäteen siitä, että paistoi aurinko miten kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, voin jäädä vaikka sisätiloihin puuhastelemaan tai istumaan sohvalle ilman tunnetta pakkopakko-hetiheti-ulos aurinkoon! Toki aion makoilla auringossa tänäkin kesänä (suojavoiteilla kuorrutettuna), mutta enää se ei ole ”tehtävä” vaan pelkästään nautinto.
Kesä on ihanaa aikaa ja aurinkoiset päivät ovat mahtavia, mutta tämä pakottomuuden tunne on järisyttävä. Päivettynyt iho näyttää silmääni edelleen kauniille, mutta tänä kesänä ajattelin käyttää itseruskettavia, joista ilokseni löytyy myös sellaisia joiden luoma rusketus ei ole mallia D.Trump (vaikka oranssi onkin se paras väri!) 
HAHAHAHHAH, onneksi tämä väri on vain ”levitysväriä” ja lopullinen sävy oli vähemmän koominen.