Kommunikointi ei aina suju

Meillä ei puhuta vieläkään. Tunnelma kotosalla siis suorastaan katossa.

Vuosisadan rakkaustarina ja silleen.

Ongelmista tai kiukun aiheista, ristiriidoista yleensäkin puhuminen on rakkaalle puolisolleni se vaikea juttu. Lähes mahdoton suorastaan.
Välillä kuvittelen, että parannusta on tapahtunut ja että hän olisi oppinut vähän helpommin sanaisen arkkunsa avaamaan ja päässä kiertäviä mörköjä purkamaan, mutta sitten tulee taas seinä eteen ja hiljaisuus täyttää kodin.
 

Se hiljaisuus voisi varmaan jatkua viikkoja, kuukauden, miksei vuodenkin ellen minä jossain vaiheessa ottaisi härkää sarvista ja väkisin avaisi keskustelua. Tiedostan myös, että mikäli haluan keskustelun edistyvän mihinkään, minun on hillittävä itseni ja temperamenttini oikein urakalla. Aloitan siis puhumisen lähes monotonisella, normaalilla äänellä. Mutta joo, hillitty ääni tai ylensäkään adjektiivi hillitty ei oikein istu minun persoonaani ja kas, yht´äkkiä huomaankin olevani ylettömän tunnekuohun vallassa ja ääneni kohoavan kohti kolmeviivaista C:tä.

Että se siitä keskustelusta.

Tätä persoonani räjähdystekijää on vuosien mittaan saatu hillittyä esim. sähköposti- tai tekstarikeskustelujen avulla. Kun äänenpaino ei pääse kuorruttamaan aivan asiallisia sanakäänteitä vittuiluksi tai volyyminnousu kuurouta keskustelukumppanin korvia, on helpompi päästä itse ongelman ytimeen.

Joten eilen kun kovin hiljaisella kirpparilla istuskelin ja kaipailin asiakkaita kaivoin puhelimen taskustani ja aloin naputella ajatuksiani, tunteitani ja mielipahani syitä i-messagen muotoon. Omasta mielestäni koostin tilanteen ilman syyttelyä, ilkeilyjä tai muita ikäviä kommunikaatiota vääristäviä tekijöitä, joissa valitettavasti niissäkin olen varsin lahjakas.

Yritin oikein kovasti keskittyä kertomaan miltä minusta tuntuu sen sijaan että olisin motkottanut ”sinä et ikinä” tai ”miksi sinä aina”. En myöskään käyttänyt mutta-sanaa pilatakseni positiivista näkemystä malliin ”rakastan sinua, MUTTA…” jne jne.

Vastausviesti viipyi hetken ja sen ydin oli, että ”hiljaiseksi veti”.

Ja mitäpä tein minä, hillitty ja aikuinen, parisuhteeseen panostava, empaattinen minä?
Kuittasin, että  ”no eipä sitten isompaa muutosta nykytilaan, hiljaista on ollut koko viikko”.

Taisi solmu kiristyä pari astetta löystymisen sijaan.