KonSutta

 

Note: En ole lukenut KonMaria joten mielikuvani sen sisällöstä on muodostunut pelkästään ohimennen silmäillyistä kirja-arvosteluista ja hihhuliherätyksen saaneista opetuslapsien kirjoituksista.

Olen antanut itseni ymmärtää, että opus ja ideologia pyrkii kodin raivaamisen helpottamiseen ja roinan hävittämiseen. Sitä onko haviteltu lopputulos minimalistinen koti, en todellakaan tiedä, enkä oikeastaan välitäkään tietää, mutta Konmarista tämä oma kodin silmäilyni jollakin tapaa alkysysäyksenä otti.

Minähän olen hamsteri. Oikein suuri ja pullea Monsteri-Hamsteri, jonka poskipussit (kaapit, hyllyt, komerot) ovat pinkeinä asioista, joita sinne olen onnistunut haalimaan (=survomaan).
Jokainen esine, vaate tai vempain antaa minulle iloa, joko käytännöllisyydellään tai kauneudellaan tai sitten muiston muodossa. Enkä todellakaan haluaisi asustaa valkoinen-harmaa-musta -sävytetyssä designkodissa, jossa tyhjät, kiiltävät ja minun silmääni ankean värittömät pinnat heijastelisivat muodikkaiden valaisimien ledvaloja. Nope, not for me.

Silti aika täyttähän meillä alkaa olla, vaikka talossa neliöitä riittää kiitettävästi.

Joten jotain pitää karsia.

Olen huono luopumaan, mutta nyt otin itsestäni niskapersotteen ja nostin työhuoneesta, kodinhoitohuoneesta ja makuuhuoneiden kaapistojen päältä piirustuskansiot ja -laatikot, joihin olen säästänyt valehtelematta jokaikisen rakkaudenhedelmiemme riipustaman paperin. Niitä oli muuten aika monta!
Olihan se ihanaa ja sydäntä värisyttävää selata kuinka piirustukset muuttuivat puolivuosikkaan lyijykynänsutaisuista aina vain enemmän ja enemmän tunnistettaviksi asioiksi ja kuviksi. Ne ensimmäiset ja ”parhaat” olen jo tallettanutkin vauvakirjojen väliin ja onnistuin kuin onnistuinkin kovettamaan itseni käydessäni läpi satoja piirustuksia laatikoista: toimintamalliksi vakiintui katse, hymy ja hyvästit.

En olisi mitenkään voinut pistää noita papereita keräyskassiin, mutta tuli ja sitä kautta kotimme lämmittäminen ei tuntunut niin pahalle (kyllä ihminen on hyvä etsimään toimintamalleilleen perusteluja).
Tulella hävittämisen nappasin ortodoksiuskoisen ystäväperheen pääsiäistraditiosta: ortodoksit polttavat virpomavitsat helatorstaina ja vaikka en olekaan syvästi uskonnollinen, viehätyin ajatuksesta ja kun omat lapset vielä virpoivat joka pääsiäinen, poltettiin vitsat pääsiäisen jälkeen yhdessä heidän kanssaan. Ylevänä perusteluna se, että savuna toivotukset ja kauniit ajatukset päätyisivät ilmaan jota hengitämme (savusaastetta, huutaa pieni ympäristöaktivisti sisälläni) ja kulkisivat mukanamme koko vuoden.
Sitä totuutta, että polttamisen takana oli osaltaan proosallinen ajatus siitä,  että emme varmaan sopisi keittiöön niiltä jemmatuilta virpomavitsoilta, jos jokainen saisi jäädä koristamaan asumustamme, ei koskaan ääneen lausuttu.

Tuli uunissa ei sammunut koko aamupäivään.

Mitä taitavemmiksi piirrokset kävivät, sitä vaikeampaa oli niistä luopua. Lopulta istuin kädet sylissä ja totesin, että ei tästä tule mitään, en voi polttaa näitä piirustuksia.

Puhelimeni piippasi ja sain ystävältäni kuvan taidenäyttelystä, jossa hän oli käymässä ja PAM! Koin valaistumisen! 

Kuvasin jokaisen piirustuksen aikajärjestyksessä ja lajittelin ne omiin kansioihinsa, tyttären piirustukset toiseen ja pojan piirustukset toiseen.
Hahaa!
Aikamoinen työ siinä oli, mutta nyt ovat kaikki tallessa, tuplavarmennuksella vielä – iCloudissa ja erillisellä omalla valokuvaserverillämme!
Toinen Hahaaa!

Ja leivinuuni senkun lämpisi.

Vaikka paperin lämpöarvo ei kovin kummoinen olekaan, niin piirustusten lämmöllä sain vielä ohrapuuron kypsäksi :)